Talven Taika

Niin vaihtui uusi vuosi ja juuri ja juuri oli aikaa parkin työntekijöillä toipua juhlapäivän jälkeisestä heikotuksesta (jota minä en tietenkään potenut) kun piti pistää hihat heilumaan ison krokotiili muuton kanssa. 350 krokotiilia piti pyydystää, mitata, ottaa tiedot ylös joka ikisestä yksilöstä ja tämän jälkeen jakaa jokainen koon mukaan uuteen aitaukseen tai häkkiin. Alun alkaenkin olimme hieman vajaa miehitettyjä tekemään näin isoa muuttoa, eikä asiaa auttanut lainkaan se kun ihmisiä alkoi tipahdella oikealla ja vasemmalla helteen takia. Tietenkin juuri tänä päivänä kun pilvinen, hieman sateinen sää olisi ollut toivottavaa, porotti aurinko koko päivän täysin pilvettömältä taivaalta. Lisäksi päivä oli kuulemma kuumin tammikuun päivä Darwinissa 50 vuoteen.

Itse olin päästämässä krokoja uusiin koteihinsa kun helle alkoi tehdä tepposiaan minulle ja ikiomat uuden vuoden ilotulitukset alkoi välkkyä silmissä joka kerta kumartuessa tai ylös noustessa. Samalla mahtava päänsärky alkoi tehdä tuloaan ja hengitys kuullosti enemmänkin väsyneen koiran läähätykseltä. Sanomattakin selvää, että hiki virtasi jokaisella taas siihen malliin että kaikki näyttivät siltä kuin olisivat käyneet suihkussa vaatteet päällä.

Kun pidempään täällä asuneet näkivät kuinka kuumotus alkoi viedä voiton minusta, niin käsky kävi saman tein varjoon istumaan, kumisaappaat ja hattu pois päältä, vettä kurkusta alas ja toinen annos kaadettiin niskaan jäähdyttämään oloa. Koska olimme jo päivän mittaan menettäneet pari muutakin ihmistä, niin halusin hieman toivuttuani vielä jäädä auttamaan loppu sakkia saattamaan urakan loppuun. Tosin enpä tiedä kuinka suureksi avuksi oikeasti olin hoippuroidessani puolikuntoisena loppu päivän, mutta voinpahan ainakin itse kuvitella tehneeni jotakin hyödyllistäkin.

Kuva on viime vuoden puolelta, viileämällä kelillä tehdystä muutosta. Silloin vielä jaksoi naurattaa.

Tämä helteen yliannostus oli vain omiaan lisämään talven ikävääni jota olen potenut jo jonkin aikaa. Ausseille tämä pakkasen ja lumen kaipuu on aina yhtä hämmentävää. Kuinka joku voi ikävöidä kylmää? Ja lunta? Sehän on kylmää!

Mutta en voi sille mitään, minulla on ikävä talvea. Ikävä paksua lumikerrosta joka peittää puut niin että puunrungot taipuvat lumen painon alla. Ikävä kirpakkaa pakkasta ja sitä kuinka lumi narskuu jalan alla. Ikävä sitä, kuinka aurinko kimaltelee hangella. Ikävöin sitä, kuinka hengitys huuruaa ja voin laittaa päälleni kunnon vaateet, oikeat vaatteet, jotain muutakin kuin pelkät toppi ja shortsit. Ja ikävöin sitä hiljaisen taianomaista talvista luontoa, jolloin tuntuu kuin koko maailma olisi pysähtynyt.

Tätä ikävää olen koittanut hoitaa sillä, että olen miettinyt kaikkia talven vähemmän ihania puolia. Kuinka suurimman osan vuorokaudesta on pimeää. Miten ottaa päähän kaivaa autoa jatkuvasti lumen alta ja skraapata ikkunoita. Kuinka aamuiset auraamattomat tiet ärsyttää. Miten vituttaa kun liukastuu jäisellä kävelytiellä ja kaatuu komeasti takapuolelleen. Ja se turhautuminen kun ulos lähteminen kestää ikuisuuden kun on pakko kiskoa kerroksittain vaatetta päälle jonka seurauksena on niin tönkkönä, ettei katua ylittäessä voi vain kääntää päätä vilkaistakseen tuleeko autoja, vaan pitää kääntää koko ylävartaloa nähdäkseen sivuille. Mutta kuitenkin kaiken pukeutumisen jälkeenkin on niin kylmä ja jäätynyt, niin umpijäätynyt, että tuntuu ettei enää ikinä voi sulaa!

Varmasti miinus listaa voisi jatkaa vielä pitkään, mutta jotenkin se ei vain silti nollaa talven hyviä puolia minun mielessäni. Liekö sillä jotain asian kanssa tekemistä, että on syntynyt keskelle paukkupakkasia ja liekö se sitten jotenkin jättänyt jälkensä minuun? Niin tai näin tai kunhan vain romantisoin, olen ollut vain tyytyväinen kun Suomessa on ollut niin kapinen talvi kuin nyt, eikä kukaan tuttuni ole postaillut ihania, tunnelmallisia talvikuvia naamakirjassa. Kärsin siis toistaiseksi mielummin tätä päättymätöntä kesää.

Tietokoneen syövereistä ei edes löytynyt montaa talvikuvaa. Tämä kuva on pari vuotta vanha otos rakkaista karvakorvista.