Sunnuntai Ajelulla

Päätettiin tänään lähteä käymään pienellä ajellulla sunnuntai päivän ratoksi, mukavampaa tehdä jotain kuin vain nyhjätä kotona. Eläintarhan uusi pomo, Simon, joka on vasta muuttanut Darwiniin lähti kanssamme omalla nelivedollaan. Suuntasimme Gunn Pointiin rannalle, missä pojat heittelivät siimaa veteen jonkin aikaa kun minä kuljeskelin ottamassa valokuvia.

Mud crab piilottelee kiven kolossa.

Kenguru-koira nauttii olostaan.

Pikku fisu, eli mud skipper.



Gunn Point ja puhdas Patrick

Koska kalaonni ei poikia suosinut niin päätimme ajaa jonkin verran takaisin päin ja mennä kokeilemaan onnea joen varteen josta Mr. Grumpy on aikaisemmin onnistunut pyytämään barramundin. Tuore barra on tooodella herkullista! Kun pääsimme paikkaan jossa käännytään pois tieltä ja matkaa pitäisi jatkaa joen vartta seuraillen polkua pitkin, joka on parhaimmassakin tapauksessa hieman haastava ja vaatii kunnon nelivedon jotta siitä suoriutuu, niin kävi ilmi että se on tällä hetkellä entistäkin huonommassa kunnossa. Kiitos sateiden.

Ukot kävivät tutkimassa tilannetta ja päätyivät peri aussilaiseen tyyliin siihen tulokseen, että aiomme kokeilla onneamme. Ja mitäs sitten kävikään?

Ensin jumittui Simonin menopeli. Mr. Grumpy kääntyi Patrickin kanssa takaisin ja tarkoituksena oli vetää Simonin auto jumista Patrickin avulla. Homma toimi tietty kuin junan vessa...

Ja sitten oli molemmat autot jumissa. Ei auttanut kuin ottaa lapoit esiin ja alkaa kaivaa pahinta savimutaa pois sekä tunkea puiden palasia renkaiden alle pitoa antamaan. Tässä vaiheessa tuli taas esiin aussin ja suomalaisen erilainen ajattelutapa. Kun minä olin huolissani siitä, että toivottavasti ei autot ole saaneet vaurioita tai vikaa osakseen, niin molemmilla ukkeleilla oli vain hirmu hupaisaa kun koitimme saada autoja irti mutavellistä.

Vaikka välillä näytti hieman epätoivoiselta saadaa kumpaakaan autoa liikkeelle, niin onneksi reilun tunnin uurastuksen jälkeen oli molemmat saatu irti mutakuopistaan ja sekä autot että ihmiset oli päällystetty ihanalla koko vartalo mutanaamiolla.

Tulipahan käytyä leppoisalla sunnuntai ajelulla!

P.S. Aikaisemman postauksen videot pitäisi nyt olla hieman parempi laatuisia.

Ruoka-aika! Part 1.

Viime postauksen jälkeen sain ystävällismielistä noottia koto-Suomesta, että kuvia kaivataan lisää. Joten ajattelin, että laitetaanpa ihan elävää kuvaa tulemaan, josko tämä miellyttäisi?

Aiheena on otsikon mukaisesti ruoka-aika parkissa. Ekana vuorossa on lastenosaston pikku hatchot, eli alle vuoden ikäiset suistokrokotiilit. Toisin sanoen, minun pikku kullanmurut!

Nämä hirviöt ovat vuoden vanhoja ja asuvat edelleen lastenosastolla minun hellässä hoidossa. Aurinko häikäisee videolla hieman ikävällä tavalla, pahoittelut siitä.

 

Tämän videon tähti on muutaman vuoden vanha (3-5v.) australiankrokotiili, eli freshie. Kyseinen tapaus on nimetty erittäin omaperäisesti Clive the Crocodileksi.



Ensin meinasin odottaa että kerkiän saada vielä muutaman videon lisää, mutta oikeastaan voisin postata tämän jo tällaisenaan. Toivottavasti loppu viikon aikana, tai viimeistään ensi viikolla, kykenen varastamaan sen verran aikaa itselleni töissä, että saisin muutaman hyvän otoksen hieman isommista parkin asukkaista. Sitä siis odotellessa laitetaan loppuun vielä muutama valokuvakin.

Ruoka-ajan ruuhkaa maalla...



...ja vedessä.



Tämä tuore pieni australiankrokotiili oli kuoriutunut yön aikana kolmen veljensä kanssa, aivan ensimmäiset poikaset tälle kaudelle!

Aussin Paras Ystävä

Mies ja sen koira on melkein pyhä yhdistelmä Australiassa. Minne menee mies, niin koira seuraa perässä. Koira seisoo autonlavalla nauttien tuulesta kun ollaan matkalla jonnekin tai juoksee mönkijän vieressä, koira tulee myös veneeseen mukaan kalaan lähdettäessä ja jotkut ovat jopa tottuneita helikopteri matkustajia. Kun mies menee kauppaan/pubiin/pullokauppaan yms. koira odottaa ulkona liikkeen edessä istuen ja irrallaan. Eikä kukaan saa paskahalvausta siitä, ettei koira ole hihnassa!! Eikä yksikään Pirjo-Petteri mene härkkimään koiraa, vaan antavat sen odottaa rauhassa omistajaansa.

Kenguru-koira

Ensimmäiset kerrat kun lähdin lenkille Mr. Grumpyn Kenguru-koiran kanssa ja päästin sen vapaana jolkottamaan tien viertä, oli minulla melkein paskat housussa joka kerta kun vastaan tuli lenkkeilijä tai pyöräilijä tai kuka tahansa muu tien käyttäjä. Joka kerta jonkun kohdatessamme kutsuin Kenguru-koiran luokseni ja istutin sen tien viereen päästääkseni vastaantulijan ohitsemme ja jäin odottamaan korvat luimussa sitä perinteistä suomalaista tervehdystä jonka tässä tapauksessa olisimme auttamatta saaneet niskaamme. Mutta sen sijaan että olisimme saaneetkin halveksuvia katseita ja huudon "laita se rakki hihnaan!!" kirosanojen ja poliisilla uhkailun säestämänä, niin jokainen vastaantulija katsoikin yllättäen ystävällisesti silmiin tokaisten joko "thank you" tai "good morning" tai jopa molemmat lausahdukset. Ja vielä hymyili päälle! Tästä reaktiosta yllättyneenä itsehän näytin taas vastapainoksi varmasti ihastuttavan vähäjärkiseltä, seistessäni huuli pyöreänä osaamatta vastata mitään takaisin tämän lämpimän vastaanoton hämmentämänä. Myös ratsukot saavat täällä ihan rauhassa kulkea tien viertä, ilman että yksikään autoilija alkaa näkemään punaista tämän hirven kokoisen nelijalkaisen nähdessään ja ihan vähän vaan hevosen kohdalla on pakko kaasuttaa ja soittaa torvea, jos vaikka vähäsen saisi säikytettyä hevosta. Mitäs läksit, kikkelis kokkelis, jos et kykene kaakkiasi hallitsemaan?

Kaikesta tästä yleisestä eläinystävällisyydestä huolimatta (tai ehkä juuri sen takia?), tuntuu aussit enemmän ymmärtävän myös silloin kun kaikki ei menekään niin kuin elokuvissa. Kun vihdoin olin tehnyt päätöksen tänne jäämisestä, oli seuraava kysymysmerkki koirani Suomessa. Pitkään pohdittuani ja mietittyäni ja tutkailtuani eläinten tuontia Australiaan sekä huonon omatunnon potemisen jälkeen, päädyin siihen tulokseen että paras ratkaisu karvajaloilleni on jäädä Suomeen sinne missä ovat. Suomalainen asennehan on, että koira otetaan sen koko loppuelämäksi ja ainoat hyväksyttävät syyt siitä luopumiseen on kuolema tai sairastuminen. Kaikki muu on tekosyitä ja huono, saamaton ja paha ihminen olet jos lemmikkisi hylkäät, oli syy sitten mikä tahansa. Aussit taas ovat poikkeuksetta olleet ymmärtäväisiä ja pahoitelleet tämän päätöksen vaikeutta, samalla todeten sen varmasti olleen paras koirien kannalta.

Ja kun Suomesta kantautui uutinen, että vanhemman koirani kunto oli yllättäen romahtanut ja viimeisiä päiviä vietiin, niin taas jokainen aussi otti osaa suruuni ja huoleeni, todeten että pahinta on varmasti tämä välimatka ja se ettei voi itse tehdä mitään ja töistä tarjottiin saman tein vapaapäivää. Mr. Grumpy oli jo varaamassa lentoa seuraavalle päivälle Suomeen, todeten että jos joku vie koirani lopetettavaksi, niin sen pitäisi olla minä. Ikävä kyllä loppu tuli rakkaalle turrilleni niin nopeasti, että en olisi kerinnyt Suomeen saakka millään sitä saattelemaan viimeiselle matkalleen. Kun tätä menetystä surin, niin sain taas osakseni ymmärrystä jokaiselta aussilta, onhan parhaan ystävän menettäminen rankkaa. Kukaan ei pyöritellyt silmiään ja todennut, että sehän oli vaan koira.

Vierivä Kivi Ei Sammaloidu

"Tänään satun olemaan täällä - Huomenna jossakin toisessa paikassa. Minä kuljen kulkemistani, ja kun löydän hauskan paikan, pystytän telttani ja soitan huuliharppua." -Nuuskamuikkunen

Tällä alkavalla viikolla tulee minulla täyteen kokonainen vuosi töitä krokotiilien kanssa. Siis helposti ainakin noin 6 kuukautta kauemmin tätä hauskanpitoa kuin alkuun lainkaan suunnittelin, mutta nämä matelijat vain jotenkin vievät mukanaan. Kun annat niille pikkusormen, ne vievät koko käden ja niin kävi meille molemmille.

Kun olin alun alkaen ollut kuukauden verran täällä töissä, yksi työntekijä loukkasi itsensä ja joutui kahden viikon sairaslomalle. Käytimme tätä tilaisuutta hyväksemme ja kysäisin töissä, josko tarvittaisiin tuuraajaa tämän loukkaantuneen tilalle, kun Mr. Grumpykin kokeilisi mielellään taitojaan krokotiilien parissa. Tuolloin Mr. Grumpy vietti aikaiset aamut laukkaradalla ja koko loppu päivä olikin sitten pelkkää luppoaikaa. Joten niinpä hänkin tuli farmille töihin ja tämä alun pitäen pelkkä kahden viikon pesti pitenikin äkkiä, kun Mr. Grumpy laitettiinkin esimies asemaan alle kuukaudessa. Tämän jälkeen hänen vastuunsa farmilla vain kasvoi kasvamistaan, joten aamut hevosten luona radalla jäivät pikku hiljaa pois. Mutta eihän se nyt niin justiinsa ole, ainahan hevosten pariin pääsee takaisin ja me molemmat halusimme ottaa kaiken irti tästä uudesta kokemuksesta.

Uhanalainen Filippiinienkrokotiili

Muutaman kuukauden jälkeen selvitimme kurssin tiedot, joka täällä pitää suorittaa laukkahevosvalmentajan lisenssiä varten, mutta taas päädyimme siirtämään kurssin aloitusta "hiukan tuonnemaksi". Farmilla oli taas paljon asioita menossa ja tapahtumassa joten halusimme kokea kaikki nämä uudet ja jännittävät asiat ensin. Ja tätä samaa rataa ollaankin jatkettu koko vuoden mittaan, odotetaan vielä "ihan vähän" ja sitten palataan taas hevosten pariin.

Nyt vihdoin ja viimein on alkanut tuntua siltä, että kaikki tarvittava on koettu näiden eläinten kanssa ja uudet haasteet tuntuvat tervetulleilta. Ensimmäisenä mieleen tuli tietenkin, että nyt hommataan se lisenssi Mr. Grumpylle ja katsotaan kuinka hulluille käy tallinpitäjinä. Mutta samalla kun tämä ajatus tuli mieleen niin perässä tuli myös epäilys siitä, onko Darwin sittenkään se paikka mihin haluamme jäädä? Niin mukavaa kuin täällä on ollutkin, niin haluaisimmeko sittenkään asua täällä vielä vuosia? Samat mietteet pyöri molempien mielessä ja lopulta nämä epäilykset lausuttiin ääneen melkein yhtä aikaa.

Ja kun nämä epäilykset oli ääneen sanottu niin ei ollut yllättävää, että muutaman päivän päästä teimme yhteispäätöksen jättää Darwin taaksemme. Eli taas olemme tilanteessa jossa tie kutsuu meitä. Vielä emme ole päättäneet lopullisesti minne ja milloin lähdemme, mutta lähtö tapahtuu toivottavasti ennemmin kuin myöhemmin. Nyt vain järjestelemme työpaikat ja asunnon sieltä, mihin nyt lähdemmekään ja suunnittelemme roadtripin sinne. Kuinka jännittävää!!

Suurimmat syyt siihen miksi emme haluakkaan tänne jäädä, ovat:

• Ilmasto. Siis kivaahan se on kun on lämmintä, mutta joku raja siinäkin! Vallankin build up-aika on melko tukalaa ja tämä kuuman ja kostean ilman yhdistelmä saa hien valumaan noronaan selkää pitkin aina kun astuu ovesta ulos. Siis sama se mitä tekee tai jättää tekemättä ulkona, aina on niin kuuma että hiki valuu pitkin selkää, jalkoja ja kasvoja ja olo on kuin olisi suoraan astunut suihkusta ulos. Vähän vähempikin riittää, kiitos.

• Elämisen kalleus. Kaikki elämisen kustannukset ovat hintavia Darwinissa, mutta vallankin asunnot. Darwinin asukasmäärä on kasvanut viimeisen muutaman vuoden aikana hirveällä vauhdilla ja asunnoista on täällä huutava pula. Toisin sanoen siis, vuokranantajat voivat kiskoa hirvittäviä hintoja mitä surkeammistakin asunnoista ja aina joka paikalle löytyy ottaja. Se mitä täällä joutuu maksamaan pienestä luukusta, saa muualla Australiassa vuokrattua talon, tallin ja maitakin.

• Darwinin tulevaisuus? Isot kaivos- kaasu- yms projektit kukoistavat täällä paremmin kuin koskaan ennen ja nämä yhtiöt lennättävät työntekijänsä tänne muualta Australiasta. Täällä ollessaan he sitten työskentelevät pitkää päivää ja viikkoa 3-4 viikkoa putkeen ja tämän jälkeen taas lentävät lomille kotiin perheen luokse ja vievät kaikki täällä ansitut rahat mukanaan. Näille työntekijöille on varattu nyt suurin osa Darwinin hotelleista seuraavaksi 3 vuodeksi eteenpäin! Eli jos suunnittelet matkaa tänne varaudu siihen, että hotellien hinnat tulevat olemaan hirmuiset. Mutta kaikki tämä näyttää siltä, että Darwinista saattaa olla tulossa vain 'kaivos'kaupunki, jossa suurin osa palveluista on kohdennettu vain näiden 'fly in-fly out' työntekijöiden tarpeeseen.

Tällä kertaa toivottavasti saamme koko 'perheen' muutettua yhdellä kertaa, toisin kuin silloin kun matkasimme Perthistä Broomen ja Kenguru-koira jäi jälkeen ja tuli myöhemmin lentäen Broomeen. Täytyy vain käydä ennen lähtöä eläinlääkärissä ja hakea hieman rauhoittavia sille. Kenguru-koira kun tuppaa olemaan tosi, tosi, tosi, tosi innoissaan automatkoista. Duncan on jo vanha tekijä roadtripillä, joten siitä ei tarvitse huolehtia. Ainoa ongelma tulee olemaan meidän uusin perheenlisäys, Seymour the Snake. Seymour kun tarvitsee luvat kuntoon ennen kuin voi muuttaa ja riippuen siitä, kuinka pitkään meinaamme olla tien päällä jää nähtäväksi voidaanko ottaa se saman tein mukaan, vai täytyykö sen jäädä jälkeen ja tulla lopulta perästä lentämällä. Matelijoiden siirtoluvat kun ovat tietääkseni voimassa aina vain muutaman päivän, mutta tämä täytyy selvittää kunnolla sitten kun tiedämme milloin olemme lähdössä ja ennen kaikkea minne.

P.S. 7 ja puoli kuukautta sen jälkeen, kun jätin viisumianomukseni sain illalla puhelinsoiton immigrationista ja pienen haastattelun jälkeen minulle myönnettiin partneri-viisumi! Seuraavan kerran taas kahden vuoden päästä sitten asioidaan lisää immigration officen kanssa, kun tehdään lopullista päästöstä siitä, että sopiiko minua päästää maahan pysyvästi vai ei.

World's Most Dangerous Job?

Ihme on tapahtunut, sain aikaiseksi kirjoittaa jotain tänne! Pientä kertomusta tässä viime helmikuulta, eihän siitä siis ole edes vuottakaan vielä!

Kuten jo aikaisemmin on tullut todettua, niin päädyin krokotiilifarmille töihin ja siellä edelleen hommia paiskin. Ja kun kerran ollaan krokotiilifarmilla, niin niitä krokotiilejä täytyy myös jostain saada sinne. Eli krokotiilin munia pitää saada kerättyä. Ja mistä niitä saa? Tietenkin krokotiilin pesästä. Tilalla meillä on noin 60 omaa "breederiä" joilta saadaan vuosittain n. 300 krokotiilin munaa, mutta eihän tuollaisilla määrillä päästä vielä pitkälle. Joten joidenkin yllytyshullujen täytyy painella soille ja joille jotka kuhisevat krokotiileja ja  kerätä niitä lisää.

(Tässä vaiheessa voi olla hyvä todeta, että tämä toiminta on tietenkin erittäin tarkasti valvottua ja luvat pitää olla pilkun päälle kohdallaan. Siis kuka tahansa hurjapää ei voi vain painella paikan päälle ja kokeilla tätä hommaa. Luvattomasta toiminnasta kiinni jäätyä voi varautua valtaviin sakkoihin, pahimmillaan jopa vankeusrangaistukseen.)

Jonkin asteista diagnosoitavissa olevaa hulluutta tai päävammaa hommaan varmasti tarvitaan, koska kuka muuten haluaisi että hänet pudotettaisiin helikopterista keskelle suota jossa voi päätyä mm. vesipuhvelin tai villisikojen tallomaksi, kahlata vedessä joka on täynnä iilimatoja jotka koittavat päästä iholle, hyttyset levittämässä eksoottisia kuumetauteja ja kaiken kukkuraksi vedessä elää bakteereita jotka voivat aiheuttaa sairaalahoitoa tarvittavaa tautia. Tämä tietysti sen lisäksi, että tarkoituksena on mennä yhden maailman vaarallisimman eläimen pesälle ja varastaa sen munat, kun ainoa "aseistus" vihaista äitä vastaan on airo. Kyllä, juuri semmoinen samanlainen airo jota käytät mennessäsi rauhallisena kesäiltana soutelemaan järvelle. Ei todellakaan täysijärkisen hommaa laisinkaan, eli kuullostaa aivan kuin minulle suunniteltulta tehtävältä!

Kun Suomessa on joulu ja talven pakkaset kovimmillaan, on täällä sadekausi meneillään. Tämä kuuma, kostea ja märkä vuodenaika on juuri se, jolloin nämä suistokrokotiilit (siis kyllä, sain vihdoinkin aikaiseksi googlettaa "saltien" oikeaoppisen suomennoksen) käyvät pesimään. Ja me vähäjärkiset painelemme etsimään näitä pesiä useampaan otteeseen. Itsekin siis liityin yhdelle tällaiselle retkelle mukaan, siitakin huolimatta että muutama epäilevä Juudas oli käynyt ennen lähtöä kyselemässä Mr. Grumpyltä, että noinkohan minä olen 'tough enough' tähän tehtävään. Mr. Grumpy oli näihin epäilyhin vain tokaissut että, 'ei sillä ole mitään hätää. Se saattaa olla pieni ja nätti, mutta se on Suomesta, se on paljon kovempi kuin luuletkaan'.

Yhtenä aikaisena aamuna siis viime helmikuussa pakkasimme neliveto autot tarvikkeilla ja ihmisillä ja suuntasimme matkan kohti Melacca suon laitaa. Sinne päästyämme ja odotellessamme helikopterin saapumista valmistauduimme lähtöön. Jokaisen kolmen hengen tiimin johtaja kävi läpi ohjeita ja jakoi tehtävät jokaiselle tiimin jäsenelle. Minun tehtävänä oli raahata kylmälaukkua matkassa, kerätä itse munat ja kirjata ylös kaikki tarvittavat tiedot pesältä ja tämän jälkeen pitää huoli poistuessamme, ettei vesi pääse vahingossa valtaamaan kylmälaukkua jolloin munat ovat vaarassa hukkua ja pienet krokotiilin poikasen alut kuolisivat.

Helikopterin saapuessa paikalle Herra Iso Pomo kyydissään, alkoi minulla perhoset kiertää vatsanpohjaa jo vallan vauhdikkkaasti. Heti helikopterin laskeuduttua alkoi ovien irrotus, sillä nehän olisivat vain toivottamasti tiellä kun tiimit loikkisivat kyytiin ja pois kylmälaukkujen ja airojen kanssa. Lentäjä piti vielä viimeisen turvallisuuspuheen ja jakoi neuvot, kuinka käyttäytyä kun helikopterin roottorit olisivat koko ajan käynnissä meidän mennessä ja tullessa. Tämän jälkeen olikin jo aika sitten käynnistää helikopteri ja ensimmäisen tiimin jäsenet hyppäsivät kyytiin ja katosivat pian taivaalle. Muutaman minuutin jälkeen helikopteri palasi ja seuraava tiimi hyppäsi kyytiin hatuistaan kiinni pidellen ja hetkessä hekin olivat kadonneet puiden taakse siniselle taivaalle. Tätä jatkui siihen saakka, että minä ja kaksi muuta tiimini jäsentä olimme ainoat jäljellä. Seuraavan kerran kun helikopterin ääni alkoi kuulua ennen sen saapumista näköpiiriin, innostus, jännitys, hermostuneisuus ja malttamattomuus kaikki valtasivat minut kerta heitolla. Nyt olisi meidän vuoro lähteä!

Helikopterin laskeuduttua tiimini johtaja kiipesi ensimmäisenä kyytin Herra Iso Pomon taakse, jotta he voisivat keskustella siitä, minkälainen meidän tuleva pesä tulisi olemaan. Tämän jälkeen oli minun vuoro asettua keskelle kylmälaukku sylissäni ja viimeisenä kyytiin kipusi meidän iki oma Maori Warrior, Ra, airojen kanssa. Samalla kun laitoimme turvavöitä kiinni, helikopteri alkoi jo nousta maasta ja kohota puiden yläpuolelle. Lensimme suon ylitse kohti ensimmäistä pesäämme ja minä ja Ra koitimme kurkotella kaulojamme jotta varmasi näkisimme kaiken mahdollisen näkemisen arvoisen. Pesälle saavuttuamme kiertelimme ja kaartelimme sen yläpuolella aikamme, jotta tiimin johtajamme saisi hyvän kuvan siitä, mikä meitä olisi odottamassa.

Pesä oli tehty keskelle pientä puurykelmää, joten meillä ei ollut mahdollisuutta kiertää puustoa mitenkään, vaan joutuisimme rämpimään suoraan sen läpi. Lentäjä laski helikopterin turvallisen matkan päähän puista suoruohikon päälle ja tiimin johtaja hyppäsi ensimmäisenä ulos helikopterista, samalla vajoten suoraan vyötäisiään myöten veteen. 'Great, näyttää tosi hyvältä' tuumin, mutta tässä vaiheessa oli turha rueta hidastelemaan. Joten kylmälaukku kainalossa hyppäsin kanssa suohon ja vajosin veteen melkein puoleen rintaan saakka. Ra loikkasi vielä seuraksemme ja sen jälkeen helikopteri aloitti taas nousun, melkein kaataen minut roottoreista lähtevällä ilmavoimalla ja jättäen medät keskelle paikkaa, joka on yksi vaarallisimmista paikoista maailmassa ihmisille. Pienen pieni kysymysmerkki nosti päätään pääni perukoilla, mutta tukahdutin sen saman tein; nyt oli aivan liian myöhäistä muuttaa mieltään.

Seisoessamme vedessä ensimmäiset iilimadot alkoivat jo saman tien piirittää meitä, koittaen löytää jonkin aukon josta pääsisivät iholle (housunlahkeet ja kengät täytyy teipata huolellisesti kiinni ennen lähtöä ilmastointiteipillä). Tiimi pomomme lähti johdattamaan meitä kohti pesää meidän kulkiessa jonossa hänen perässään. Pomo kaatoi ensimmäisenä itsensä pituista suoheinää airon avustuksella maahan ja tämän jälkeen tulin minä. Viimeisinä tuli Ra toisen airon kanssa, tehtävänään pitää huolen ettei krokotiili pääsisi yllättämään meitä takaapäin. Näin teimme matkaa kohti puurykelmää jonka uumenista pesä löytyisi, koittaen rämpiä raskaan suomudan ja vyötäisille saakka ylettyvän veden läpi. Ei mennyt kauakaan kun alkoi jo hegästyttämään ja hiki alkoi valua selkää pitkin.

Puurajalle päästyämme edessä oli taas toisenlainen esterata. Emme olleet enää syvässä vedessä, mutta puut, kasvit ja köynnökset kasvoivat niin tiheässä, etttä jokainen askel jäi johonkin jumiin ja airot ja kylmälaukku olivat ongelmallisia saada kasvuston läpi. Tästä huolimatta lähestyimme pesää hitaasti mutta varmasti ja kun olimme näköetäsyydellä, pysähdyimme tarkistelemaan tilannetta. Missä naaraan kulkureitit menivät, mitä kautta se todennäköisimmin tulisi pesälle ja poistuisi sieltä. Missä sen 'varakulkureitti' on ja mitä kautta meidän olisi turvallisinta lähestyä pesää. Tilanteen kartoitettuamme päätimme toimintatavasta ja aloimme lähestyä pesää, samalla pitämällä silmällä joka ikistä liikahdusta, pienintäkin mahdollista veden pyörrettä ja koittaen pysyä mahdollisimman lähellä toisiamme, jotta näyttäisimme mahdollisimman isolta krokotiilin silmissä.

Päästyämme aivan lähelle pesää, viimeisen vesikanavan viereen, molemmat pojat alkoivat tunnustella kanavan pohjaa selvittääkseen onko kukaan kotona vai ei. Aikansa pohjaa tökittyään ilman tulosta, tiimin johajamme alkoi epäillä krokotiilin poistuneen pesältä ja aikoi alkaa lähestyä pesää. Samalla hetkellä kun hän tästä mainitsi, osui Ra oikeaan kohtaan tumman veden alla ja iso naaras krokotiili sinkosi räjähtävällä voimalla vedestä koittaen purra airoa ja tulla kohti meitä. Krokotiili oli vain alle parin metrin päässä meistä kolmesta ja pojat koittivat pitää sen loitolla airojen avulla, samalla kun minä käytin ainoaa asetta joka minulla oli: kylmälaukkua. Ja yhtä nopeasti kuin krokotiili vedestä syöksyi esille, samalla vauhdilla se katosi mutaisen veden alle takaisin piiloon. Taas jatkoimme airoilla tökkimistä koittaen löytää naaraan ja jonkin ajan päästä toista pojista taas onnisti. Raivostunut eläin koitti hyökätä kimppuumme samalla purren kaikkea mahdollista mitä leukojensa väliin sattui saamaan ja meidän taas puolustaessamme itseämme parhaan mukaan. Ja taas hetken kuluttua krokotiili katosi veden alle, mistä emme kyenneet sitä näkemään. Tätä piirileikkiä jatkui aikansa, kunnes erään kerran jälkeen emme enää onnistuneet löytämään naarasta veden alta. Vielä hetken tarkisteltuamme tilannetta, päädyimme tulokseen että naaras oli päättänyt poistua takavasemmalle.

Tämän jälkeen pääsimme pesälle, jonka uumenista löytyikin iso kasallinen krokotiilin munia. Minun kasatessa munia kylmälaukun sisälle samalla koittaen pitää huolen, ettei munat vahingossakaan pääsisi kierimään tai pyörähtämään ympäri, molemmat pojat pitivät tarkasti silmällä pienintäkin merkkiä siitä, että naaras olisi palaamassa pesälleen. Saatuani kaikki munat tarkasti kylmälaukun suojiin ja peiteltyäni ne vielä kuolleilla lehdillä ja ruoholla josta krokotiili oli pesänsä rakentanut, lähdimme matkaamaan takaisin kohti paikkaa johon meidät oli helikopterilla jätetty. Odotellessamme helikopterin paluuta tankkasimme vettä ja keräsimme voimia seuraavaa koitosta varten. Sillä helikopterin palattua kiipesimme takaisin kyytiin ja sen jälkeen meidät tiputettiin seuraavalle pesälle, jossa meillä oli edessä sama urakka. Ja sen jälkeen taas seuraavalle pesälle...

Päivän loputtua oli joka ikinen viimeinenkin voiman rippunen puristettu kehostani ja vaikka kuinka olin koittanut tankata vettä päivän aikana, valtava päänsärky jyskytti ohimoitani. Onnekseni satuin saamaan helikopteri kyydin takaisin kaupunkiin Herra Iso Pomon kanssa, joten sillä aikaa kun muut ajoivat takaisin kaupunkiin saaliin kera minulla oli hetki aikaa istahtaa alas ja napata vettä, särkylääkettä ja vielä lepäpalanenkin ennen kuin he saapuivat perille. Sillä vaikka suurin työ oli jo takana, niin vielä oli edessä munien pesu ja lajittelu.

Valtava päivä mutta melkoiset muistot siitä jäi ja nyt kun ollaan taas lähestymässä pesimäkautta, niin olen jo laittanut käteni ylös myös tämän vuoden reissuja varten. Saa nähdä mitä silloin tulee tapahtumaan!

Unelmia ja Toimistohommia

Ei ole minusta toimistotyöntekijäksi, ei sitten millään. Tämä tuli taas todistettua kun kasailin partneri viisumihakemustani. Papereiden pyörittämisen ja tietokoneella istumisen suhteen kärsivällisyyteni on enemmänkin pakkasen puolella ja hermo menee saman tein kun jokin pienen pienikin ryppy tulee vastaan. Tosin olen myös sitä mieltä, että tämän hakemuksen väsääminen oli varmasti ensimmäinen koe maahan pääsyä varten, Australiaan kun selvästikin halutaan lisää vain näitä nou vörrilöitä joita paikka on jo pullollaan. Jos et satu omaamaan sopivaa hermorakennetta, niin tässä paperi hässäkässä saattaa iskeä niin suuri raivo päälle että epäsopivimmat kandidaatit heittävät pyyhkeen kehään jo alkuvaiheessa ja lähtevät takaisin sinne, mistä tulivatkin. Pitäkää tunkkinne, saatana!

Näitä ajatuksia saattoi tulla silloin tällöin myös minunkin mieleen. Mr. Grumpy seurasi aina aikansa vierestä kun raivosin tietokoneelle ja jossain vaiheessa hävisi paikalta. Tosin vain siksi aikaa, että palasi aina takaisin mukanaan täysinäinen viinilasi. Kuulemma näytin aina siltä, että olin sen tarpeessa.

Mutta oikeasti, välillä ihmetyttää miksi jotkin asiat täytyy tehdä ihmeen monimutkaiseksi, kun niin monet muut asiat ovat täällä niin paljon letkeämmällä mallilla kuin Suomessa.

Otetaanpa esimerkki. Minun piti hommata rikosrekisteriote sekä Suomesta että Australiasta. Suomen päästä asia hoitui sillä, että laitoin sähköpostia oikeusrekisterikeskukselle jossa kerroin tarvitsevani rikosrekisteriotteen Australian viisumihakemusta varten. Loppuun nimi, sosiaaliturvatunnus ja osoite, johon lähettää todistus. Reilun viikon päästä postilaatikosta sitten löytyi tarvittava lappunen neljällä eri kielellä kirjoitettuna ja 11 euron lasku mukana. Helppoa kuin heinänteko.

Sama prosessi Australiassa? Ensin piti löytää tie oikealle nettisivulle josta aloittaa hakemuksen teko (mistä ei tietenkään oikea linkki itse hakemukseen osunut silmään saman tein, jolloin sain jo ensimmäisen raivokohtauksen aikaan. Tässä vaiheessa myös viinilasi ilmestyi viereeni kuin tyhjästä...) ja täyttää tietoja itsestäni, kuka olen ja mistä tulen, missä olen asunut täällä, mitä varten tarvitsen tämän todistuksen yms. yms. Tämän jälkeen minulle lähetettiin pari sivua papereita sähköpostiin jotka piti tulostaa, täyttää, skannata uudestaan ja lähettää takaisin sähköpostilla. Mukaan piti tietenkin laittaa myös tarvittavat todisteet siitä, että se olen oikeasti minä joka tätä todistusta kyselee, eikä joku random tyyppi. Koska kuka meistä ei olisi joskus lauantai-illan ratoksi tilaillut rikosrekisteriotteita toisten nimillä? Ja todisteeksi minun henkilöllisyydestäni ei tietenkään riittänyt tiedot passista, vaan mukaan piti laittaa siis kopio passista,  pankkikortista (nimikirjoituksen kanssa) sekä oikeaksi todistettu kopio avioliittotodistuksesta. Oikeasti se olen minä, joka tätä kyselee. Kaikesta tästä ilosta sain maksaa 52 $AUS ja käsittelyaika vaatimattomat 3-4 viikkoa.

Loppu viimein sain kuitenkin kuitenkin kasattua kaikki tarvittavat paperit kasaan ja mietittyä likimain kaiken mahdollisen ja mahdottoman, mitä olen viimeisen 10 vuoden aikana tehnyt, missä asunut tai matkustellut. Viimeisille päiville ennen kuin vanha viisumi meni umpeen, kivasti verenpainetta vielä nostatti sekin kun kun kävimme pyörähtämässä immigrationin toimistossa, niin eräs työntekijä antoi meille hieman väärää informaatiota hakemuksen teosta ja jätöstä ja tämän ansiosta hakemukseni meinasi myöhästyä täysin viimeisestä mahdollisesta jättöpäivästä.

Vanha viisumini meni umpeen lauantai päivänä, joten tämä hakemus piti olla sisässä viimestään perjantaina ennen virastojen sulkeutumista. Koska tämä eräs työntekijä oli tosiaan vähän jutellut puuta heinää meille, niin viimeisenä torstaina ennen viisumin umpeutumista ihmettelimme miten saamme hakemuksen toimitettua Darwinista Perthiin seuraavaksi päiväksi. Ihan niin kuin Suomessakin, niin ei täälläkään kusti polje kovin kovaa (terkkuja vaan sinne Suomen päähän Itellan toimistolle), joten posti ei kulje mihinkään yön aikana territoriosta. Ei edes pikalähetyksenä olisi saapunut ajoissa perille. Lopulta painelimme sitten immigrationin toimistolle täällä päässä ihmettelemään, että mitä nyt oikein pitäisi tehdä. Kun mainitsimme tästä eräästä työntekijästä joka jakeli mielenkiintoisia ohjeita, tämä tämän kertainen työntekijä totesi kuulleensakin tästä tapauksesta ja tämän jälkeen lupasi naputella hakemukseni sisään sen oloisena, ettei tässä olla ensimmäistä kertaa siivoamassa tämän erään ihmeen jälkiä. Minun onnekseni ja suureksi helpotuksekseni miekkonen kirjoitteli tietokoneensa ääressä aikansa tietojani, selasi läpi hakemukseni jotta siinä olisi kaikki suurin piirtein tarvittava ja hetken päästä sitten ojensi minulle bridging viisumini. Lupasi myös laittaa hakemukseni menemään toimiston sisäisessä postissa kohti Perthiä ja tokaisi, että jos haluan tai tarvitsen lähettää jotain lisäyksiä hakemukseen, voin tuoda tarvittavat paperit tänne toimistoon ja he laittavat ne sitten menemään taas eteenpäin. Huh helpotusta.

Joten tässä sitten vain odottelen kuulumisia Perthin toimiston päästä koskien hakemustani. Jonot ovat tällä hetkellä kuulemma melko pitkät, mutta eipä sillä vissiin väliä nyt kun saan kerran ihan luvallisesti oleskella maassa ja työskenelläkin ilman rajoituksia. Eiköhän ne sitten jossain vaiheessa jotain imoittele, mitä ovat mieltä paperi läjästä jonka heille kasasin.

Edit. Meinasi ne unelma hommat unohtua. Eli kaiken tämän jälkeen oli mukava viettää syntymäpäiviä kun oli saanut huojentuneen olon viisumin tiedoilta ja vielä oli ystävä Suomesta kyläilemässä meillä. Pääsin pitkästä aikaa puhumaan suomea! Käytiin myös tutustumassa meidän takapihaan, eli Litchfield National Parkissa joka on aivan kiven heiton päässä meiltä. Mikäs tämän mukavampaa?

Krokotiili Rock

Kun aloitin tyot Crocodylus Parkissa, niin paatin etten antaisi heti periksi vaan sinnittelisin siella pidempaan kuin viikon tai kahden ja taytyy myontaa, etta ajoittain se otti hieman koville. Valilla oli paivia jolloin tuntui ettei tama homma ole todellakaan minulle ja taas valilla tuli onnistumisia jotka loivat uskoa itseeni, etta ehka se sittenkin lahtee tasta viela sujumaan. Reilu kuukausi toita ja nyt olen paassyt siihen mielentilaan, etta oikeasti nautin tasta tyosta. Odotan innolla, milloin meidan krokotiilit alkavat kuoriutua ulos munistaan ja paasen tutustumaan kuinka toimia krokotiili katilona ja huolehtia pikku vauvoista, tai sita kun meidan pitaa siirtaa pari metrisia krokotiileja toiseen altaaseen. Paasen tosissani leikkimaan Steve Irwinia!

Samalla paasen seuraamaan joka paiva tutkimustyota, jota naiden elainten parissa tehdaan. Krokotiili farmit ovat viela melko nuorta hommaa, tata ei ole tehty kuin 50-60 vuotta, joten edelleen vasta selvitellaan mitka ovat parhaat keinot ja olot kasvattaa naita matelijoita. Se mika toimii alligaattoreiden kanssa, ei pelitakkaan krokotiilien kohdalla. Parhaillaan paikan tutkijat suunnittelevat oloja ja kokeita, joita tullaan tekemaan meidan syntyville vauvoille. Todennakoisesti vauvat jaetaan kolmeen eri ryhmaan, joista jokaista kasvatetaan erilaisissa oloissa ja seurataan, mika naista ryhmista edistyy parhaiten. Mielenkiinoista nahda, mita tulee tapahtumaan.

Muuten ajatukseni onkin vallannut viisumihakemus joka minun pitaa tehda, jotta saan edelleen oleskella maassa. Toisin kuin monet ystavani ovat luulleet, se etta olen naimisissa ei viela takaa oleskeluani taalla. Ehei, vaan joudun edelleen tekemaan hakemuksen, joka tulee olemaan yhteensa noin pari sataa sivua. Jee! Tata varten minun pitaa tietenkin kayda myos lapi laakarintarkastus keuhkorontgenkuvineen ja tilata erilaisia todistuksia silta ja talta auktoriteetti taholta. Tietenkin olen aloittanut taman kaiken hyvissa ajoin ennen kuin nykyinen viisumini menee umpeen, eli ei hataa mitaan, toivotaan vaan etta saan kaikki tarvittavat paperit ajoissa kasaan. Viela ei ole kolahtanut postiluukkuun yhden ainutta tarvittavaa paperilappua, joten vahan alkaa jannitaa kuinka kauan niiden saapumisessa kestaa. No onhan tassa viela ruhtinaalliset puolitoista viikkoa aikaa ennen kuin minun on pakko laittaa hakemus sisaan, joten no worries!