I Love Gypsy Life

Enää puolitoista viikkoa elämistä Darwinissa jäljellä. Ensi viikolla pakkaamme taas auton täyteen vähään karsitulla omaisuudellamme ja helmikuun 6. päivä on tarkoitus startata ennen kukonlaulua tien päälle. Täytyy vain toivoa sormet ristissä, ettei nämä viime aikaiset monsuunisateet saa teitä tulvimaan liikaa jolloin on mahdollisuus että jäämme jumiin joko jo Darwiniin tai sitten jonnekin tien päälle. Edessä olisi kuitenkin yli 3300 kilometriä ajamista.

Hieman harmittaa jättää taas taakse mahtavia ihmisiä sekä tietenkin mahtava työ. Pakko on todeta, että krokotiilit ovat saaneet minut kokonaan pauloihinsa; niille kun antaa pikkusormen niin ne vievät koko käden mennessään. Olen päässyt kokemaan mahtavia hetkiä näiden eläinten kanssa ja tiedän ettei kovin moni voi sanoa samaa.

Mutta  kun yhden oven sulkee, niin toinen aukeaa ja nyt on taas aika katsoa mitä muuta tie tuo tullessaan.  Ei voi tietää kuinka mahtavia tilaisuuksia on odottamassa ellei lähde kokeilemaan onneaan. Eikö niin?

Niin, ja olen viime päivien aikana kerännyt melkoisen määrän kuvia ja videomateriaalia parkista, joten kunhan saan vähän enemmän aikaa istahtaa alas ja käydä niitä lävitse niin postailen kuvia ja tarinaa niistä tänne.

Permits and Paperwork

Seymour the Snake muutti meille asumaan kun tämän matelijan aikaisempi omistaja muutti uuden työpaikan
perässä uuteen paikkaan, eikä asuntoon saanut ottaa lemmikkejä. Tai ainakaan käärmeitä. Koska hän työskentelee Parks and Wildlifen Rangerina, oli Seymour alunperin tullut hänelle kun pikku käärme oli löydetty jostain paikasta missä sen ei olisi pitänyt olla. Rangereilla on ihan työn puolesta luvat pitää luvanvaraisia eläimiä kotona, mutta muiden halukkaiden pitää hakea luvat erikseen niiden pitoon.

Kun meillä töissä sitten yksi tämän Rangerin kavereista kysäisi haluaako kukaan käärmettä ilmaiseksi, huomasin (taas kerran) että huusin "minä, minä, minä!!" käsi ilmassa huitoen ennen kuin edes tajusin mitä olen tekemässä. Alan pikku hiljaa huomaamaan itsessäni sellaisen tavan, että aina kun eläimiä on tarjolla niin minä olen niitä ensimmäisenä ja kovimpaan ääneen varaamassa itselleni. Eläintarha ei, ehkä onneksi, ole kuitenkaan vielä onnistunut kasvamaan kovin suureksi, todennäköisesti siksi että yleensä löytyy joku joka tätä tapaa koittaa jarruttaa. Nuorempana se oli tietenkin vanhemmat (en saanut kissanpentua, en) ja nykyisin tietenkin Mr. Grumpy.

Käärmeen kuitenkin sain itselleni, onhan se varmaan yksi helpoimmista lemmikeistä hoitaa mitä löytyy. Kunhan muistaa ruokkia viikon parin välein ja tietty samalla tahdilla sitten siivota jätökset. Matelijat kun eivät ihmisen seuraa kaipaa samaan tapaan kuin koirat tai vaikka kakadu.

Koska minun viisumi oli vielä vaiheessa ja odottamassa lopullista päätöstä immigrationilta, niin päätettiin hakea lupa matelijan pitämiseen Mr. Grumpylle. Luvan saanti ei ole mitenkään vaikeaa, sen kun täyttää paperit ja laittaa hakemuksen menemään paikalliseen Parks and Wildlifen toimistoon. Puhelinsoitto saattaa tulla ja kyselyä vähän enemmän, joskus tilat missä eläintä tullaan pitämään halutaan tarkistaa ennen luvan myöntämistä. Tämä kuitenkin tapahtuu yleensä vain kun lupaa haetaan ensimmäistä kertaa tai tapauksissa joissa halutaan pitää jotain vähän vaarallisempaa tai muuten erikoisempaa. Kuten myrkkykäärmeitä tai poikkeusluvalla pidettäviä isoja krokotiilejä. Meille lupa tuli kuitenkin samantein ilman mitään lisätarkistuksia, ehkäpä he katsoivat meidän olevan kykeneviä käärmen hoitoon ihan työn puolesta?

Ennen lupahakemuksen lähettämistä selailin papereita mihin oli kirjattu ylös mitkä eläimet tarvitsevat luvan; käärmeet, liskot, krokotiilit, jotkin linnut, kengurut, wallabit yms. Eli melkein kaikki, tai ainakin jollakin tapaa suojellut Australian luonnon alkuperäiset eläimet. Nyt joku tarkkasilmäisempi olisi kiinnittänyt enemmän huomiota tuohon 'jotkin linnut' kohtaan, mutta minulle ei tullut edes mieleen miettiä sitä sen tarkemmin.

Nyt kun lähtö lähenee koko ajan, niin ajankohtaiseksi tuli myös alkaa selvittämään Seymourin siirtolupaa. Nyt kun näin kätevästi ollaan krokotiilifarmilla/eläintarhassa töissä ja mistä eläimiä lähetetään tai vastaanotetaan ympäri Australiaa, niin ei kun kysäsemään asiaa tarkemmin eläintarhan esimieheltä Simonilta, että minkä näköinen lappu sitä pitää täyttää. Samalla kun Simon neuvoi Seymourin lupaa, niin hän kysäisi myös että missä kunnossa linnun lupa on? Tässä vaiheessa hieman naama venähti, että 'häh? Mikä lupa? Ei sillä ole mitään lupia.'

Sainpa sitten pikaopastuksen siitä, että Duncanilla olisi pitänyt olla lupa paitsi silloin kun toimme sen Länsi-Australiasta Territorioon, niin Major Mitchell kakadujen pito on noin niin kuin muutenkin luvanvaraista. Onko meillä lupa? Arvasit oikein, ei tietenkään. Siis Sulphur Crested ei tarvitse lupaa, Corella ei tarvitse lupaa eikä tarvitse Galahkaan, mutta tietenkin Majorit ovat niiden muutamien harvojen kakadujen joukossa, jotka tarvitsevat. Ja jos jäisimme taas rajaa ylittäessä kiinni siitä, että meillä on luvaton eläin, niin lintu lähtisi takavarikkoon saman tein.

Joten tämä mielessä meinasi pikkasen jännäkakka alkaa koputella kalsarin lahjetta kun otettiin puhelua Parks and Wildlifen toimistoon, että tuota, tuota, hups vaan? Taas saa kuitenkin kiittää aussien rennompaa otetta niin moneen asiaan. Kunhan saimme tilanteen selvitettyä, niin meille tokaistiin vain, että 'no worries, lisätään se mukaan tähän teidän jo olemassa olevaan lupaan.' Huh helpotusta.

Jotenkin epäilen, ettei Suomessa olisi ihan näin helpolla livahdettukaan sääntöjen rikkomisesta...?

Lähtölaskenta Alkaa

Nyt se on päätetty. Siis se, milloin ja minne lähdemme. Aion kuitenkin olla sen verran tylsä ja ärrrsyttävän mysteerisalailupiilottelu-pelle, etten aivan vielä kerro tarkkaa määränpäätä mihin lähdemme. Mutta itään päin me täältä joka tapauksessa suuntaamme. Kunhan pääsemme perille saakka ilman ongelmia ja hommat alkaa luistamaan, niin sitten kerron enemmän siitä mihin päädyimme.

Minullahan ei ole töissä irtisanomisaikaa laisinkaan ja voisin periaatteessa lähteä matkaan vaikka päivän varoituksella, mutta Mr. Grumpyn täytyy antaa vähintään kahden viikon lähtölaskenta ja huomenna hän käykin ilmoittamassa ilo uutiset pomolle. Tarkotuksena on siis antaa kaksi viikkoa sekä muutaman päivän varoitus töihin ennen helmikuun alkupuolen lähtöämme.

Nyt kun on varmaa, että vietämme enää viimeisiä viikkoja täällä, niin olen koittanut kuljettaa kameraa töissä mukana niin paljon kuin mahdollista. Kaikki mahdollinen vähänkin mielenkiintoinen on tallennettava ja kuvattava. Tällä periaatteella siis tunginkin itseni väkisin mukaan yhtenä iltapäivänä ruokkimaan eläintarhan kissoja.

Eikö olekin Leo ihan mahdottoman lutuisen näköinen?

Shebe on saanut osakseen hieman kyseenalaista mainetta. Jokin aika ennen kuin minä aloitin työt parkissa, oli joku vapaaehtoistyöntekijä saanut kuningas idean koittaa antaa typylle pienen rapsutuksen korvan takaa ruoka-aikaan. Shebe oli ollut asiasta hieman erimieltä ja miekkonen oli päätynyt sairaalaan kursittavaksi. Käsi saatiin kuulemma kasattua kuitenkin takaisin yhdeksi kappaleeksi joten loppu hyvin, kaikki hyvin.

Private Quintus Rama on hyvin isänmaallinen, onhan hän varmasti Australian puolustusvoimien 5. pataljoonan nimekkäin jäsen. Tässä kuvassa kuitenkin vasta heränneenä, juuri sopivasti iltapalalle.

Rama (oik.) ja sisko Durga.

Todistusaineistoa siitä, että olen oikeasti päässyt ruokkimaan tiikereitä!

Do It Like the Aussies Do

Suomi-lapparini on talla hetkella sairaslomalla enka ole viela saanut hoidettua sita kuntoon, joten kuten varmasti jo huomasit ovat a:t ja o:t ilman pilkkujaan. Ja jos toivoit etta saisin postattua lupamaani elavaa kuvaa taalta, niin joudut myos pettymaan. Toissa on vain ollut aivan liian kiireista, etta olisin kerinnyt leikkimaan valokuvaajaa.

Olemme tehneet lisaa aikaisemmin mainitsemiani isoja krokotiili muuttoja ja lisaa on vain tulossa. Parkin kaikki tuhannet krokotiilit on lajiteltava noin puolen vuoden valein ja jaettava uusiin koteihinsa koon mukaan. Talla valtetaan tietenkin se, etta isommat krokotiilit paasisivat kiusaamaan pienempiaan.

Viimeisin muutto tehtiin vain pari paivaa sitten ja ikava kylla emme talla kertaa selvinneet taysin ilman onnettomuuksia. Kun paiva oli jo lopuillaan ja aivan viimeisia krokotiileja paastettiin irti uusiin asumuksiinsa, niin yksi tyontekijoista paatyi epaonnekseen krokotiilin puruleluksi. 11 tikkia kasivarteen ja onni onnettomuudessa oli, etta hampaat olivat juuri ja juuri menneet janteen molemmin puolin. Itse selvisin paivasta onneksi vain lukuisin mustelmin ja yhdella vahalta-piti tilanteella.

Yksi tuhma krokotiili kuvitteli tilaisuutensa tulleen, kun kumarruin poimimaan yhta jo tainnutettua ja teipattua yksiloa. Tama tuhmeliini oli hyokannyt suoraan kohti persaustani, mutta onneksi toinen tyontekjia kerkesi viime hetkella monottaa krokotiilia kesken sen ilmalennon kohti takalistoani ja siten muuttaa sen suuntaa juuri sopivasti. Itse kerkesin vain huomata, kun leuat kalahtivat yhteen aivan oikean pakarani vierella ja sen jalkeen paikalta vikkelasti poistuvan krokotiilin. Taisin olla todella lahella saada muutaman krokotiilin tekeman arven, ainakin mita voi paatella tilannetta todistaneiden saikahtaneista ilmeista ja "oh my God, that was so close!" huudoista. No hups vaan.

 

Tammoisen pitkan ja hikisen paivan paatteeksi hieman nolottaa lahtea kaymaan kaupassa suoraan toista, mutta hei, maassa maan tavalla! Toisin kuin Suomessa, jossa on tapana vaihtaa tyovaatteet paalle toihin tullessa ja taas toista lahtiessa vaihdetaan takaisin siviilivaatteisiin, niin taalla joka kaupan kassa, pankkivirkailija, rakennustyolainen, hoitaja tai mika vaan oletkaan, kulkee tyomatkat rinta rottingilla molempiin suuntiin tyovaateet paallansa. Osa jatkaa myos pubiin muutamalle oluselle edelleen niissa samoissa tyovaatteissa mitka on aamulla paallensa vetanyt. Kun ihmettelin tata tapaa aaneen, niin selityksena oli se, ettei kukaan tietenkaan jaksa vaihtaa vaatteita kymmeneen kertaan paivassa. Sehan olisi vain typeraa ja ajan hukkaa. No tietenkin, olinpas tyhma kun en sita heti tajunnut.

On talla tavalla tietenkin puolensakin, jos niin haluaa ajatella. Mietippa sita ihanaa hajujen ja aromien seka melskaa jonka jokainen krokotiilifarmilla tyoskenteleva on paivan loppuun mennessa saanut osakseen. Jollet ole sattunut ottamaan aamukylpya deodorantissa pyorien, niin jonkin asteista hien hajua on mahdoton valttaa. Tahan kun viela lisaa tujakan loyhkan joka lahtee kananpaista ja -sydamista ja joka tartuu vaatteisiin yllattavan nopeasti, alkaa tuoksu olemaan jo melko eksoottinen. Pisteena i:n paalla on sitten se lemahdus, joka lahtee siita jos on sattunut jaamaan 'tulen alle', eli onnistunut saamaan tuoreet krokotiilin sonnat suoraan paallensa. Tottumattomalle tama hajukoktail on pyorryttava, mutta onneksi olen jo itse siihen tottunut.

Mutta kun talla nakymattomalla voimalla varustautuneena astuu ihmisruuhkaan niin voi olla aivan varma siita, etta ihmismassat jakautuvat tielta kuin Punainenmeri Mooseksen edessa konsanaan, ja aivan omassa ylhaisessa yksinaisyydessa saa juustohyllylla valkkailla etta mitahan sita tanaan ostaisi.

Talven Taika

Niin vaihtui uusi vuosi ja juuri ja juuri oli aikaa parkin työntekijöillä toipua juhlapäivän jälkeisestä heikotuksesta (jota minä en tietenkään potenut) kun piti pistää hihat heilumaan ison krokotiili muuton kanssa. 350 krokotiilia piti pyydystää, mitata, ottaa tiedot ylös joka ikisestä yksilöstä ja tämän jälkeen jakaa jokainen koon mukaan uuteen aitaukseen tai häkkiin. Alun alkaenkin olimme hieman vajaa miehitettyjä tekemään näin isoa muuttoa, eikä asiaa auttanut lainkaan se kun ihmisiä alkoi tipahdella oikealla ja vasemmalla helteen takia. Tietenkin juuri tänä päivänä kun pilvinen, hieman sateinen sää olisi ollut toivottavaa, porotti aurinko koko päivän täysin pilvettömältä taivaalta. Lisäksi päivä oli kuulemma kuumin tammikuun päivä Darwinissa 50 vuoteen.

Itse olin päästämässä krokoja uusiin koteihinsa kun helle alkoi tehdä tepposiaan minulle ja ikiomat uuden vuoden ilotulitukset alkoi välkkyä silmissä joka kerta kumartuessa tai ylös noustessa. Samalla mahtava päänsärky alkoi tehdä tuloaan ja hengitys kuullosti enemmänkin väsyneen koiran läähätykseltä. Sanomattakin selvää, että hiki virtasi jokaisella taas siihen malliin että kaikki näyttivät siltä kuin olisivat käyneet suihkussa vaatteet päällä.

Kun pidempään täällä asuneet näkivät kuinka kuumotus alkoi viedä voiton minusta, niin käsky kävi saman tein varjoon istumaan, kumisaappaat ja hattu pois päältä, vettä kurkusta alas ja toinen annos kaadettiin niskaan jäähdyttämään oloa. Koska olimme jo päivän mittaan menettäneet pari muutakin ihmistä, niin halusin hieman toivuttuani vielä jäädä auttamaan loppu sakkia saattamaan urakan loppuun. Tosin enpä tiedä kuinka suureksi avuksi oikeasti olin hoippuroidessani puolikuntoisena loppu päivän, mutta voinpahan ainakin itse kuvitella tehneeni jotakin hyödyllistäkin.

Kuva on viime vuoden puolelta, viileämällä kelillä tehdystä muutosta. Silloin vielä jaksoi naurattaa.

Tämä helteen yliannostus oli vain omiaan lisämään talven ikävääni jota olen potenut jo jonkin aikaa. Ausseille tämä pakkasen ja lumen kaipuu on aina yhtä hämmentävää. Kuinka joku voi ikävöidä kylmää? Ja lunta? Sehän on kylmää!

Mutta en voi sille mitään, minulla on ikävä talvea. Ikävä paksua lumikerrosta joka peittää puut niin että puunrungot taipuvat lumen painon alla. Ikävä kirpakkaa pakkasta ja sitä kuinka lumi narskuu jalan alla. Ikävä sitä, kuinka aurinko kimaltelee hangella. Ikävöin sitä, kuinka hengitys huuruaa ja voin laittaa päälleni kunnon vaateet, oikeat vaatteet, jotain muutakin kuin pelkät toppi ja shortsit. Ja ikävöin sitä hiljaisen taianomaista talvista luontoa, jolloin tuntuu kuin koko maailma olisi pysähtynyt.

Tätä ikävää olen koittanut hoitaa sillä, että olen miettinyt kaikkia talven vähemmän ihania puolia. Kuinka suurimman osan vuorokaudesta on pimeää. Miten ottaa päähän kaivaa autoa jatkuvasti lumen alta ja skraapata ikkunoita. Kuinka aamuiset auraamattomat tiet ärsyttää. Miten vituttaa kun liukastuu jäisellä kävelytiellä ja kaatuu komeasti takapuolelleen. Ja se turhautuminen kun ulos lähteminen kestää ikuisuuden kun on pakko kiskoa kerroksittain vaatetta päälle jonka seurauksena on niin tönkkönä, ettei katua ylittäessä voi vain kääntää päätä vilkaistakseen tuleeko autoja, vaan pitää kääntää koko ylävartaloa nähdäkseen sivuille. Mutta kuitenkin kaiken pukeutumisen jälkeenkin on niin kylmä ja jäätynyt, niin umpijäätynyt, että tuntuu ettei enää ikinä voi sulaa!

Varmasti miinus listaa voisi jatkaa vielä pitkään, mutta jotenkin se ei vain silti nollaa talven hyviä puolia minun mielessäni. Liekö sillä jotain asian kanssa tekemistä, että on syntynyt keskelle paukkupakkasia ja liekö se sitten jotenkin jättänyt jälkensä minuun? Niin tai näin tai kunhan vain romantisoin, olen ollut vain tyytyväinen kun Suomessa on ollut niin kapinen talvi kuin nyt, eikä kukaan tuttuni ole postaillut ihania, tunnelmallisia talvikuvia naamakirjassa. Kärsin siis toistaiseksi mielummin tätä päättymätöntä kesää.

Tietokoneen syövereistä ei edes löytynyt montaa talvikuvaa. Tämä kuva on pari vuotta vanha otos rakkaista karvakorvista.