On the Road

Alun perin suunnittelimme lähtevämme Ascotista tien päälle jo aikaisin aamulla, mutta tämä suunnitelma veti vesiperän ja lopulta pääsimme lähtemään vasta hieman puolen päivän jälkeen. Syynähän oli tietenkin se, että kaikki pakkaaminen jätettiin aivan viime tippaan ja kun edellinen ilta vietettiin istumalla ystävien ja tuttavien seurassa, oli se siis aamulla vielä edessä. Siis kovan säntäilyn ja sinkoilun jälkeen saimme vihdoin ja viimein auton lastattua koko maallisella omaisuudellamme ja tämän jälkeen matka kohti tuntematonta saattoi alkaa!

Ensimmäinen etappimme Perthistä lähtömme jälkeen oli Geraldton, missä vietimme aikaa vain yhden yön verran. Aamulla kasailimme tavaroita taas autoon jatkaaksemme matkaa ja minä otin Duncanin telttaan sisään viettääkseni hetken ’Duncan aikaa’. Kun olin laittamassa Duncania takaisin häkkiin, otin hänet istumaan kädelleni kuten aina teen kun kuljetan poikaa paikasta toiseen. Syystä tai toisesta jota en enää muista, Duncan säikähti jotakin ja pyrähti lentoon. Näin tapahtuu yleensä aina kun hän säikähtää jotakin, mutta se on aina ollut vain pieni pyrähdys jonka jälkeen Duncan aina laskeutuu johonkin hämmästelemään tilannetta. Nyt kuitenkin tuulenvire tarttui Duncaniin ja niin vietiin kakadu poikaa ilmojen halki. Mr. Grumpy säntäsi linnun perään juosten kuin Usain Bolt konsanaan, minä ravaten perässä. Pian Duncan kuitenkin katosi meidän silmistä ja hajaannuimme juoksemaan ympäri karavaani aluetta etsien kadonnutta lammasta, samalla kysellen ihmisiltä onko kukaan nähnyt valkoista kakadua? Itselläni pyöri jo kauhukuvat mielessä, kuinka emme löydä häntä enää ja kuinka pikkuinen lellitty lintu oikein selviäisi omin päin? Omasta mielestäni liian pitkään jatkuneen etsimisen jälkeen näin kuitenkin Mr. Grumpyn kävelevän minua kohti pidellen jotakin paidan sisässään, joka suureksi helpotuksekseni paljastui Duncaniksi. Duncanin lento oli päätynyt toiseen päätyä leirintäaluetta asuntoauton taakse, mistä Mr. Grumpy löysi hänet kävelemästä ruohikolla koko harja pystyssä hyvin hämmentyneen oloisena. Kun hän oli kutsunut Duncania, oli poika kipittänyt helpottuneen oloisena äkkiä hänen luokseen. Kun Duncan oli saatu takaisin häkkiinsä, oma säikähdykseni purkautui ja hetken aikaa seisoin kädet täristen ja itkien. Tosin oli Duncankin hieman järkyttyneen oloinen; hän istui puoli tuntia häkissään täysin paikallaan, päästämättä ääntäkään tai liikahtamattakaan. Näin saimme ensimmäisen päivän tiellä mukavasti alkuun pienellä adrenaali ryöpyllä.

Tämän jälkeen hyppäsimme auton ratin taakse ja ajoimme Denhamiin. Olimme siellä perillä iltäpäivällä, joten laitoimme illalla vain leirimme pystyyn ja istuskelimme iltaa tekemättä sen kummempia sinä päivänä. Seuraavana aamuna nousimme aikaisin ylös ja ajoimme Denhamista Monkey Miaan katsomaan delfiinejä. Monkey Miassa pääsee ihastelemaan villidelfiinejä aivan lähi etäisyydeltä, kun ne saapuvat rannan tuntumaan kahdesti päivässä ruokittaviksi. Siis saapuvat jos siltä tuntuu ja jos ei tunnu siltä, niin jättävät tulematta. Koska kyseessä on todellakin villieläimet, ei koskaan voi olla varma tulevatko ne käymään vai ei. Meillä oli onnea matkassa, koska odotellessamme laiturilla lupaa mennä rannan tuntumaan, ensimmäiset delfiinit jo saapuivat odottelemaan ihastelijoitaan. Kun saimme mennä rantaveteen noin polven syvyyteen, uivat delfiinit aivan edestämme ja nuoremmat yksilöt leikkiä polskivat pitkin rannikkoa. Muutama onnekas katsoja pääsi lopulta antamaan kalan parille paikalle saapuneista delfiineistä. Tämän jälkeen oli mukavaa istuskella rannan tuntumassa olevassa ravintolassa, syödä aamupalaa ja seurata kun delfiinit saapuivat uudestaan paikkalle leikkimään ja samalla laumoittan villejä emuja käyskenteli joka paikassa nurmialueita etsimässä syötävää. Päivä voisi alkaa huonomminkin.

Aamupalan jälkeen päätimme lähteä ajamaan kohti niemenkärkeä. Ensin pysähdyimme paikalla olevassa vanhalla lammasfarmilla, joka on toiminut paikalla ennen kuin koko niemen kärjestä on tehty luonnonsuojelualue. Farmilta löytyi myös vanha hot tub, jossa on n. 40 asteista vettä joka kumpuaa suoraan maaperästä. Tämä oli kaikille vieraille avoin ja minä olisin voinut lillua siellä pidempäänkin. Farmilta eteenpäin pidemmälle niemen kärkeen ei enää ole asiaa kuin neliveto autolla, joten laskimme ilmanpaineet Patrick Patrolin renkaista ja laitoimme nelivedon päälle ja niin mentiin. Tämä oli ensimmäinen kerta kun teimme kunnollista 4wd ajoa Patrickilla ja pehmeästä, upottavasta hiekasta ei ollut mitään vastusta Patrickille! Paahdoimme menemään sellaista vauhtia, että muut ihmiset joutuivat ajamaan syrjään ja päästämään meidät ohitse, koska kukaan muu ei kyennyt pysymään meidän vauhdissa!

Aivan niemen kärkeen päästyämme parkkeerasimme auton ja lähdimme kävelemään rantaa pitkin, nauttien auringosta ja upeista maisemista. Näköala paikalta voi tyynenä päivänä bongata monen laista merenelävää, mutta nyt oli sen verran tuulinen päivä, ettei näkyvyys ollut aivan paras. Näimme kuitenkin joitakin keihäsrauskuja uiskentelemassa rannan tuntumassa ja vilahdukselta näimme myös merilehmän. Tämä ujo otus ei kuitenkaan suostunut poseeraamaan tarpeeksi kauan, että olisin saanut sen ikuistettua valokuvaan.

 Tämän jälkeen ajoimme takaisin Denhamiin, missä yövyimme vielä yhden yön ennen kuin jatkoimme matkaamme kohti Exmouthia tapaamaan valashaita.

Shell beach

Delfiini Monkey Miassa

Vanha lammasfarmi

Patrick valmiina bush bashingiin!

Pääsiäispupuja tiellä?

Cape Peron

Tässä lahdessa merilehmä oli laiduntamassa.

Tässä Mennään

Häät oli ja meni. Yllättävää kyllä, kaikki sujui myös erittäin mallikkaasti, ilman minkään laisia ongelmia. Aivan kuin ne olisi olleet paremminkin suunnitellut, eikä asiat vain itsestään loksahtaneet kohdalleen. Kiitosta on tullut jälkikäteen kaikilta vierailta siitä, kuinka mukava ja kaunis koko päivä oli ja sitähän se olikin, vaikka itse niin sanonkin. Parempaa en olisi voinut toivoa tai haluta ja seremonia oli ”meidän näköinen”.

Ainoa joka tästä hää-hässäkästä ei ollut tyytyväinen, oli meidän pikku kakadu poikamme Duncan. Arvatenkin viimeiset päivät ennen häitä olivat melkoisen hektisiä ja tästä suorana seurauksena ei kenellekään jäänyt juurikaan ylimääräistä aikaa seurustella Duncanin kanssa. Duncanista on tullut hyvä ystäväni jo ja se kiipeää olkapäälleni ja kerjää rapsutuksia ja on selkeästi hyvin kiintynyt minuun. Häiden jälkeisenä päivänä se oli kuitenkin äärimmäisen loukkaantunut siitä, kuinka hän oli jätetty aivan huomiotta. Kun menin lähellekään Duncania, oli poika koko harja pystyssä vihaisena, rääkyi ja koitti koko ajan vain purra minua. Sain hyvän tovin koittaa lepytellä pikku miestä ennen kuin sain anteeksi syntini ja pääsimme takaisin väleihin.

Viikko häiden jälkeen saattelin Suomen vieraani takaisin kotimatkalle ja meidän elämä palautui hetkiseksi takasin tuttuihin uomiinsa Ascotissa. Viimeinen viikko töissä tuntui aivan järjettömän pitkältä ja raskaalta, pomo oli kerrallaan useita päiviä poissa huutokaupoissa ja tietenkin yksi hevosista vielä sairastui. Yhtään ei auttanut syksyinen keli joka rantautui Perthiin, vettä satoi ja aamut oli kylmiä ja pimeitä. Omiaan saamaan mielen matalaksi. Mutta tuon jälkeen tuntui entistä paremmalta kun pääsi pakkaamaan auton ja lähdimme ajamaan kohti aurinkoa. Nyt on lomailtu reilu viikko ja olo on niin hyvä kuin vain ikinä voi olla. Olemme päässeet jo Broomeen saakka ja täällä sitä elellään seuraavat kolme kuukautta. Aurinko paistaa ja on ihanan lämmintä, palmupuut ympärillä huojuu tuulessa ja meri on niin kirkasta ja sinistä ettei sitä meinaa edes uskoa todeksi. Ensimmäinen rekkalastillinen hevosia on lähtenyt tänään Perthistä ja niiden pitäsi olla perillä täällä ylihuomenna, joten töihin paluu on kohta edessä. Mutta ranta missä hevoset täällä ratsastetaan oikein huutaa: ”tule, tule tänne laukkaamaan”, joten odotankin niiden saapumista jo innolla.

Nyt on hyvä olla.