Ihme on tapahtunut, sain aikaiseksi kirjoittaa jotain tänne! Pientä kertomusta tässä viime helmikuulta, eihän siitä siis ole edes vuottakaan vielä!
Kuten jo aikaisemmin on tullut todettua, niin päädyin krokotiilifarmille töihin ja siellä edelleen hommia paiskin. Ja kun kerran ollaan krokotiilifarmilla, niin niitä krokotiilejä täytyy myös jostain saada sinne. Eli krokotiilin munia pitää saada kerättyä. Ja mistä niitä saa? Tietenkin krokotiilin pesästä. Tilalla meillä on noin 60 omaa "breederiä" joilta saadaan vuosittain n. 300 krokotiilin munaa, mutta eihän tuollaisilla määrillä päästä vielä pitkälle. Joten joidenkin yllytyshullujen täytyy painella soille ja joille jotka kuhisevat krokotiileja ja kerätä niitä lisää.
(Tässä vaiheessa voi olla hyvä todeta, että tämä toiminta on tietenkin erittäin tarkasti valvottua ja luvat pitää olla pilkun päälle kohdallaan. Siis kuka tahansa hurjapää ei voi vain painella paikan päälle ja kokeilla tätä hommaa. Luvattomasta toiminnasta kiinni jäätyä voi varautua valtaviin sakkoihin, pahimmillaan jopa vankeusrangaistukseen.)
Jonkin asteista diagnosoitavissa olevaa hulluutta tai päävammaa hommaan varmasti tarvitaan, koska kuka muuten haluaisi että hänet pudotettaisiin helikopterista keskelle suota jossa voi päätyä mm. vesipuhvelin tai villisikojen tallomaksi, kahlata vedessä joka on täynnä iilimatoja jotka koittavat päästä iholle, hyttyset levittämässä eksoottisia kuumetauteja ja kaiken kukkuraksi vedessä elää bakteereita jotka voivat aiheuttaa sairaalahoitoa tarvittavaa tautia. Tämä tietysti sen lisäksi, että tarkoituksena on mennä yhden maailman vaarallisimman eläimen pesälle ja varastaa sen munat, kun ainoa "aseistus" vihaista äitä vastaan on airo. Kyllä, juuri semmoinen samanlainen airo jota käytät mennessäsi rauhallisena kesäiltana soutelemaan järvelle. Ei todellakaan täysijärkisen hommaa laisinkaan, eli kuullostaa aivan kuin minulle suunniteltulta tehtävältä!
Kun Suomessa on joulu ja talven pakkaset kovimmillaan, on täällä sadekausi meneillään. Tämä kuuma, kostea ja märkä vuodenaika on juuri se, jolloin nämä suistokrokotiilit (siis kyllä, sain vihdoinkin aikaiseksi googlettaa "saltien" oikeaoppisen suomennoksen) käyvät pesimään. Ja me vähäjärkiset painelemme etsimään näitä pesiä useampaan otteeseen. Itsekin siis liityin yhdelle tällaiselle retkelle mukaan, siitakin huolimatta että muutama epäilevä Juudas oli käynyt ennen lähtöä kyselemässä Mr. Grumpyltä, että noinkohan minä olen 'tough enough' tähän tehtävään. Mr. Grumpy oli näihin epäilyhin vain tokaissut että, 'ei sillä ole mitään hätää. Se saattaa olla pieni ja nätti, mutta se on Suomesta, se on paljon kovempi kuin luuletkaan'.
Yhtenä aikaisena aamuna siis viime helmikuussa pakkasimme neliveto autot tarvikkeilla ja ihmisillä ja suuntasimme matkan kohti Melacca suon laitaa. Sinne päästyämme ja odotellessamme helikopterin saapumista valmistauduimme lähtöön. Jokaisen kolmen hengen tiimin johtaja kävi läpi ohjeita ja jakoi tehtävät jokaiselle tiimin jäsenelle. Minun tehtävänä oli raahata kylmälaukkua matkassa, kerätä itse munat ja kirjata ylös kaikki tarvittavat tiedot pesältä ja tämän jälkeen pitää huoli poistuessamme, ettei vesi pääse vahingossa valtaamaan kylmälaukkua jolloin munat ovat vaarassa hukkua ja pienet krokotiilin poikasen alut kuolisivat.
Helikopterin saapuessa paikalle Herra Iso Pomo kyydissään, alkoi minulla perhoset kiertää vatsanpohjaa jo vallan vauhdikkkaasti. Heti helikopterin laskeuduttua alkoi ovien irrotus, sillä nehän olisivat vain toivottamasti tiellä kun tiimit loikkisivat kyytiin ja pois kylmälaukkujen ja airojen kanssa. Lentäjä piti vielä viimeisen turvallisuuspuheen ja jakoi neuvot, kuinka käyttäytyä kun helikopterin roottorit olisivat koko ajan käynnissä meidän mennessä ja tullessa. Tämän jälkeen olikin jo aika sitten käynnistää helikopteri ja ensimmäisen tiimin jäsenet hyppäsivät kyytiin ja katosivat pian taivaalle. Muutaman minuutin jälkeen helikopteri palasi ja seuraava tiimi hyppäsi kyytiin hatuistaan kiinni pidellen ja hetkessä hekin olivat kadonneet puiden taakse siniselle taivaalle. Tätä jatkui siihen saakka, että minä ja kaksi muuta tiimini jäsentä olimme ainoat jäljellä. Seuraavan kerran kun helikopterin ääni alkoi kuulua ennen sen saapumista näköpiiriin, innostus, jännitys, hermostuneisuus ja malttamattomuus kaikki valtasivat minut kerta heitolla. Nyt olisi meidän vuoro lähteä!
Helikopterin laskeuduttua tiimini johtaja kiipesi ensimmäisenä kyytin Herra Iso Pomon taakse, jotta he voisivat keskustella siitä, minkälainen meidän tuleva pesä tulisi olemaan. Tämän jälkeen oli minun vuoro asettua keskelle kylmälaukku sylissäni ja viimeisenä kyytiin kipusi meidän iki oma Maori Warrior, Ra, airojen kanssa. Samalla kun laitoimme turvavöitä kiinni, helikopteri alkoi jo nousta maasta ja kohota puiden yläpuolelle. Lensimme suon ylitse kohti ensimmäistä pesäämme ja minä ja Ra koitimme kurkotella kaulojamme jotta varmasi näkisimme kaiken mahdollisen näkemisen arvoisen. Pesälle saavuttuamme kiertelimme ja kaartelimme sen yläpuolella aikamme, jotta tiimin johtajamme saisi hyvän kuvan siitä, mikä meitä olisi odottamassa.
Pesä oli tehty keskelle pientä puurykelmää, joten meillä ei ollut mahdollisuutta kiertää puustoa mitenkään, vaan joutuisimme rämpimään suoraan sen läpi. Lentäjä laski helikopterin turvallisen matkan päähän puista suoruohikon päälle ja tiimin johtaja hyppäsi ensimmäisenä ulos helikopterista, samalla vajoten suoraan vyötäisiään myöten veteen. 'Great, näyttää tosi hyvältä' tuumin, mutta tässä vaiheessa oli turha rueta hidastelemaan. Joten kylmälaukku kainalossa hyppäsin kanssa suohon ja vajosin veteen melkein puoleen rintaan saakka. Ra loikkasi vielä seuraksemme ja sen jälkeen helikopteri aloitti taas nousun, melkein kaataen minut roottoreista lähtevällä ilmavoimalla ja jättäen medät keskelle paikkaa, joka on yksi vaarallisimmista paikoista maailmassa ihmisille. Pienen pieni kysymysmerkki nosti päätään pääni perukoilla, mutta tukahdutin sen saman tein; nyt oli aivan liian myöhäistä muuttaa mieltään.
Seisoessamme vedessä ensimmäiset iilimadot alkoivat jo saman tien piirittää meitä, koittaen löytää jonkin aukon josta pääsisivät iholle (housunlahkeet ja kengät täytyy teipata huolellisesti kiinni ennen lähtöä ilmastointiteipillä). Tiimi pomomme lähti johdattamaan meitä kohti pesää meidän kulkiessa jonossa hänen perässään. Pomo kaatoi ensimmäisenä itsensä pituista suoheinää airon avustuksella maahan ja tämän jälkeen tulin minä. Viimeisinä tuli Ra toisen airon kanssa, tehtävänään pitää huolen ettei krokotiili pääsisi yllättämään meitä takaapäin. Näin teimme matkaa kohti puurykelmää jonka uumenista pesä löytyisi, koittaen rämpiä raskaan suomudan ja vyötäisille saakka ylettyvän veden läpi. Ei mennyt kauakaan kun alkoi jo hegästyttämään ja hiki alkoi valua selkää pitkin.
Puurajalle päästyämme edessä oli taas toisenlainen esterata. Emme olleet enää syvässä vedessä, mutta puut, kasvit ja köynnökset kasvoivat niin tiheässä, etttä jokainen askel jäi johonkin jumiin ja airot ja kylmälaukku olivat ongelmallisia saada kasvuston läpi. Tästä huolimatta lähestyimme pesää hitaasti mutta varmasti ja kun olimme näköetäsyydellä, pysähdyimme tarkistelemaan tilannetta. Missä naaraan kulkureitit menivät, mitä kautta se todennäköisimmin tulisi pesälle ja poistuisi sieltä. Missä sen 'varakulkureitti' on ja mitä kautta meidän olisi turvallisinta lähestyä pesää. Tilanteen kartoitettuamme päätimme toimintatavasta ja aloimme lähestyä pesää, samalla pitämällä silmällä joka ikistä liikahdusta, pienintäkin mahdollista veden pyörrettä ja koittaen pysyä mahdollisimman lähellä toisiamme, jotta näyttäisimme mahdollisimman isolta krokotiilin silmissä.
Päästyämme aivan lähelle pesää, viimeisen vesikanavan viereen, molemmat pojat alkoivat tunnustella kanavan pohjaa selvittääkseen onko kukaan kotona vai ei. Aikansa pohjaa tökittyään ilman tulosta, tiimin johajamme alkoi epäillä krokotiilin poistuneen pesältä ja aikoi alkaa lähestyä pesää. Samalla hetkellä kun hän tästä mainitsi, osui Ra oikeaan kohtaan tumman veden alla ja iso naaras krokotiili sinkosi räjähtävällä voimalla vedestä koittaen purra airoa ja tulla kohti meitä. Krokotiili oli vain alle parin metrin päässä meistä kolmesta ja pojat koittivat pitää sen loitolla airojen avulla, samalla kun minä käytin ainoaa asetta joka minulla oli: kylmälaukkua. Ja yhtä nopeasti kuin krokotiili vedestä syöksyi esille, samalla vauhdilla se katosi mutaisen veden alle takaisin piiloon. Taas jatkoimme airoilla tökkimistä koittaen löytää naaraan ja jonkin ajan päästä toista pojista taas onnisti. Raivostunut eläin koitti hyökätä kimppuumme samalla purren kaikkea mahdollista mitä leukojensa väliin sattui saamaan ja meidän taas puolustaessamme itseämme parhaan mukaan. Ja taas hetken kuluttua krokotiili katosi veden alle, mistä emme kyenneet sitä näkemään. Tätä piirileikkiä jatkui aikansa, kunnes erään kerran jälkeen emme enää onnistuneet löytämään naarasta veden alta. Vielä hetken tarkisteltuamme tilannetta, päädyimme tulokseen että naaras oli päättänyt poistua takavasemmalle.
Tämän jälkeen pääsimme pesälle, jonka uumenista löytyikin iso kasallinen krokotiilin munia. Minun kasatessa munia kylmälaukun sisälle samalla koittaen pitää huolen, ettei munat vahingossakaan pääsisi kierimään tai pyörähtämään ympäri, molemmat pojat pitivät tarkasti silmällä pienintäkin merkkiä siitä, että naaras olisi palaamassa pesälleen. Saatuani kaikki munat tarkasti kylmälaukun suojiin ja peiteltyäni ne vielä kuolleilla lehdillä ja ruoholla josta krokotiili oli pesänsä rakentanut, lähdimme matkaamaan takaisin kohti paikkaa johon meidät oli helikopterilla jätetty. Odotellessamme helikopterin paluuta tankkasimme vettä ja keräsimme voimia seuraavaa koitosta varten. Sillä helikopterin palattua kiipesimme takaisin kyytiin ja sen jälkeen meidät tiputettiin seuraavalle pesälle, jossa meillä oli edessä sama urakka. Ja sen jälkeen taas seuraavalle pesälle...
Päivän loputtua oli joka ikinen viimeinenkin voiman rippunen puristettu kehostani ja vaikka kuinka olin koittanut tankata vettä päivän aikana, valtava päänsärky jyskytti ohimoitani. Onnekseni satuin saamaan helikopteri kyydin takaisin kaupunkiin Herra Iso Pomon kanssa, joten sillä aikaa kun muut ajoivat takaisin kaupunkiin saaliin kera minulla oli hetki aikaa istahtaa alas ja napata vettä, särkylääkettä ja vielä lepäpalanenkin ennen kuin he saapuivat perille. Sillä vaikka suurin työ oli jo takana, niin vielä oli edessä munien pesu ja lajittelu.
Valtava päivä mutta melkoiset muistot siitä jäi ja nyt kun ollaan taas lähestymässä pesimäkautta, niin olen jo laittanut käteni ylös myös tämän vuoden reissuja varten. Saa nähdä mitä silloin tulee tapahtumaan!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti