Ei ole minusta toimistotyöntekijäksi, ei sitten millään. Tämä tuli taas todistettua kun kasailin partneri viisumihakemustani. Papereiden pyörittämisen ja tietokoneella istumisen suhteen kärsivällisyyteni on enemmänkin pakkasen puolella ja hermo menee saman tein kun jokin pienen pienikin ryppy tulee vastaan. Tosin olen myös sitä mieltä, että tämän hakemuksen väsääminen oli varmasti ensimmäinen koe maahan pääsyä varten, Australiaan kun selvästikin halutaan lisää vain näitä nou vörrilöitä joita paikka on jo pullollaan. Jos et satu omaamaan sopivaa hermorakennetta, niin tässä paperi hässäkässä saattaa iskeä niin suuri raivo päälle että epäsopivimmat kandidaatit heittävät pyyhkeen kehään jo alkuvaiheessa ja lähtevät takaisin sinne, mistä tulivatkin. Pitäkää tunkkinne, saatana!
Näitä ajatuksia saattoi tulla silloin tällöin myös minunkin mieleen. Mr. Grumpy seurasi aina aikansa vierestä kun raivosin tietokoneelle ja jossain vaiheessa hävisi paikalta. Tosin vain siksi aikaa, että palasi aina takaisin mukanaan täysinäinen viinilasi. Kuulemma näytin aina siltä, että olin sen tarpeessa.
Mutta oikeasti, välillä ihmetyttää miksi jotkin asiat täytyy tehdä ihmeen monimutkaiseksi, kun niin monet muut asiat ovat täällä niin paljon letkeämmällä mallilla kuin Suomessa.
Otetaanpa esimerkki. Minun piti hommata rikosrekisteriote sekä Suomesta että Australiasta. Suomen päästä asia hoitui sillä, että laitoin sähköpostia oikeusrekisterikeskukselle jossa kerroin tarvitsevani rikosrekisteriotteen Australian viisumihakemusta varten. Loppuun nimi, sosiaaliturvatunnus ja osoite, johon lähettää todistus. Reilun viikon päästä postilaatikosta sitten löytyi tarvittava lappunen neljällä eri kielellä kirjoitettuna ja 11 euron lasku mukana. Helppoa kuin heinänteko.
Sama prosessi Australiassa? Ensin piti löytää tie oikealle nettisivulle josta aloittaa hakemuksen teko (mistä ei tietenkään oikea linkki itse hakemukseen osunut silmään saman tein, jolloin sain jo ensimmäisen raivokohtauksen aikaan. Tässä vaiheessa myös viinilasi ilmestyi viereeni kuin tyhjästä...) ja täyttää tietoja itsestäni, kuka olen ja mistä tulen, missä olen asunut täällä, mitä varten tarvitsen tämän todistuksen yms. yms. Tämän jälkeen minulle lähetettiin pari sivua papereita sähköpostiin jotka piti tulostaa, täyttää, skannata uudestaan ja lähettää takaisin sähköpostilla. Mukaan piti tietenkin laittaa myös tarvittavat todisteet siitä, että se olen oikeasti minä joka tätä todistusta kyselee, eikä joku random tyyppi. Koska kuka meistä ei olisi joskus lauantai-illan ratoksi tilaillut rikosrekisteriotteita toisten nimillä? Ja todisteeksi minun henkilöllisyydestäni ei tietenkään riittänyt tiedot passista, vaan mukaan piti laittaa siis kopio passista, pankkikortista (nimikirjoituksen kanssa) sekä oikeaksi todistettu kopio avioliittotodistuksesta. Oikeasti se olen minä, joka tätä kyselee. Kaikesta tästä ilosta sain maksaa 52 $AUS ja käsittelyaika vaatimattomat 3-4 viikkoa.
Loppu viimein sain kuitenkin kuitenkin kasattua kaikki tarvittavat paperit kasaan ja mietittyä likimain kaiken mahdollisen ja mahdottoman, mitä olen viimeisen 10 vuoden aikana tehnyt, missä asunut tai matkustellut. Viimeisille päiville ennen kuin vanha viisumi meni umpeen, kivasti verenpainetta vielä nostatti sekin kun kun kävimme pyörähtämässä immigrationin toimistossa, niin eräs työntekijä antoi meille hieman väärää informaatiota hakemuksen teosta ja jätöstä ja tämän ansiosta hakemukseni meinasi myöhästyä täysin viimeisestä mahdollisesta jättöpäivästä.
Vanha viisumini meni umpeen lauantai päivänä, joten tämä hakemus piti olla sisässä viimestään perjantaina ennen virastojen sulkeutumista. Koska tämä eräs työntekijä oli tosiaan vähän jutellut puuta heinää meille, niin viimeisenä torstaina ennen viisumin umpeutumista ihmettelimme miten saamme hakemuksen toimitettua Darwinista Perthiin seuraavaksi päiväksi. Ihan niin kuin Suomessakin, niin ei täälläkään kusti polje kovin kovaa (terkkuja vaan sinne Suomen päähän Itellan toimistolle), joten posti ei kulje mihinkään yön aikana territoriosta. Ei edes pikalähetyksenä olisi saapunut ajoissa perille. Lopulta painelimme sitten immigrationin toimistolle täällä päässä ihmettelemään, että mitä nyt oikein pitäisi tehdä. Kun mainitsimme tästä eräästä työntekijästä joka jakeli mielenkiintoisia ohjeita, tämä tämän kertainen työntekijä totesi kuulleensakin tästä tapauksesta ja tämän jälkeen lupasi naputella hakemukseni sisään sen oloisena, ettei tässä olla ensimmäistä kertaa siivoamassa tämän erään ihmeen jälkiä. Minun onnekseni ja suureksi helpotuksekseni miekkonen kirjoitteli tietokoneensa ääressä aikansa tietojani, selasi läpi hakemukseni jotta siinä olisi kaikki suurin piirtein tarvittava ja hetken päästä sitten ojensi minulle bridging viisumini. Lupasi myös laittaa hakemukseni menemään toimiston sisäisessä postissa kohti Perthiä ja tokaisi, että jos haluan tai tarvitsen lähettää jotain lisäyksiä hakemukseen, voin tuoda tarvittavat paperit tänne toimistoon ja he laittavat ne sitten menemään taas eteenpäin. Huh helpotusta.
Joten tässä sitten vain odottelen kuulumisia Perthin toimiston päästä koskien hakemustani. Jonot ovat tällä hetkellä kuulemma melko pitkät, mutta eipä sillä vissiin väliä nyt kun saan kerran ihan luvallisesti oleskella maassa ja työskenelläkin ilman rajoituksia. Eiköhän ne sitten jossain vaiheessa jotain imoittele, mitä ovat mieltä paperi läjästä jonka heille kasasin.
Edit. Meinasi ne unelma hommat unohtua. Eli kaiken tämän jälkeen oli mukava viettää syntymäpäiviä kun oli saanut huojentuneen olon viisumin tiedoilta ja vielä oli ystävä Suomesta kyläilemässä meillä. Pääsin pitkästä aikaa puhumaan suomea! Käytiin myös tutustumassa meidän takapihaan, eli Litchfield National Parkissa joka on aivan kiven heiton päässä meiltä. Mikäs tämän mukavampaa?
