Don't Worry, I'm a Professional!

Valmentaja on rautainen ammattilainen, joka tietaa mika on parhaaksi laukkahevoselle ja hanella on pitka ja monipuolinen kokemus niiden treenamisesta. Valmentajan lisenssista on turha edes unelmoida, jollei valmentajaksi halajava kykene todistamaan stewardeille osaamisensa ja taitonsa (seka tietenkin tarpeeksi lihavan pankkitilin...). Talla tavoin saadaan varmistettua tarvittava ammattitaito, jota tassa tyossa vaaditaan jotta voidaan taata hevosten hyvinvointi seka hevosten kanssa tyoskentelevien ihmisten turvallisuus. Siis ainakin teoriassa.

Todellisuudessa valmentajia loytyy vahan joka lahtoon ja toisilla on tietoa ja taitoa enemman kuin toisilla, toiset kykenevat myontamaan faktan etteivat tiedakaan kaikkea ja ovat valmiita kuuntelemaan ideoita ja neuvoja myos "vahapatoisemmilta" ihmisilta, siis niiltakin jotka ovat "vain" ratsastajia tai hoitajia. Toiset valmentajat kuuntelevat ideat tallaisilta ihmisilta enemman tai vahemman kohteliaasti ja heti selan kaannettyaan pyorittelevat silmiaan ja puistelevat paataan; 'mita tuokaan tietaa, eihan se ole edes valmentajan.' Ei ehka ole valmentaja ei, mutta mita sitten jos tama vahapatoisempi ihminen on jo tyoskennellyt ja kerannyt kokemusta laukkahevosten kanssa siina vaiheessa, kun kaiken tietava valmentaja on viela opetellut aakkosia koulussa?

Mika sitten on hyvaa hevosmies taitoa ja mika tekee hyvan valmentajan? Se, etta kykenee saamaan hevosesta irti sen koko kapasiteetin, etta osaa valita oikeat kisat hevoselle ja saa hevosen kunnon tahdattya kohdilleen juuri tahan kisaan? Se, etta saa hevosen pysymaan terveena, etta tietaa milloin voi vaatia enemman ja milloin on aika paastaa hevonen laidunlomalle? Se, ettei anna maineen, kunnian ja rahanhimon sokaista itseaan? Kaikki nama yhdessa? Ja mika naista taidoista on helpoin oppia ja saavuttaa?

Kun nama taidot eivat ole tarvittavalla tasolla, voi seuraukset tuoda erittain rumaa jalkea mukanaan. Milta silloin mahtaa valmentajasta tuntua, kun tietaa etta omat teot ovat saaneet sen aikaiseksi? Kayko silloin mielessa, etta ehka olisi sittenkin pitanyt kuunnella sita eriavaa mielipidetta, joka tuli sen vahapatoisen ihmisen suusta? Tata en voi tietaa, enhan ole valmentaja. Mutta sen tiedan, etta itse en halua koskaan joutua siihen tilanteeseen, jolloin katson aidan takaa kun lahdon muut hevoset ylittavat maalilinjan ja oma hevoseni on polvillaan maalisuoralla, paasematta ylos ja tiedan omien tekojeni vaikuttaneen taman tilanteen syntyyn.

Rest in Peace, Evil Horse

Broome Time

Broomessa asiat tapahtuvat silloin, kun ne ovat tapahtuakseen. Ei ole kiire ja kaikki tuntuvat olevan lomalla vaikka olisivatkin toissa. Liikkeet ovat auki silloin kuin pitaa tai sitten ei. Rannalla on yhta aikaa ihmiset laskemassa veneitaan vesille ja lahdossa kalaan, lomalaiset palvomassa aurinkoa, lenkkeilijat juoksemassa ja koiran ulkoiluttajat juoksuttavat kaikki koiriaan irti eika yksikaan koirista rahise toisilleen. Samalla hevosia laukataan rannalla ja toisia kahluutetaan vedessa uiskentelijoiden joukossa. Kenenkaan nuttura ei ole liian tiukalla ja jokaista vastaantulijaa tervehditaan hymyillen. Kenellakaan ei ole kiire. Tata on Broome time. Itsekin taisin asettua jonkin verran tahan aikaan, ainakin jos katsoo kuinka ahkerasti sain kirjoitettua blogia Broomessa.

Broomen aika oli lomaa, tyota, vasymysta, juhlintaa, onnistumisia ja pettymyksia. Kaikkea yhta aikaa ja erikseen. Mina ja Mr. Grumpy olimme ainoat "kunnolliset" tyontekijat meidan tiimissamme ja meidan vastuulla oli hevosten ratsastus, ruokkiminen, jaardien siivoaminen, kavelyttaminen, laakitseminen, strappaaminen, loimittaminen yms. yms. Siis kaikki mahdollinen mita hevosten kanssa pitaa tehda. Jockey ja valmentaja olivat arki askareissa avuksi ja hyodyksi enemman tai vahemman, yleensa kuitenkin vahemman ja enemmankin vain tiella ja hairioksi. Tasta on tietenkin suorana seurauksena se, etta vapaa-aika jai meille melko lailla vahille koko kolmen kuukauden aikana. Jos toinen nukkui pidempaan sunnuntai aamuna niin toisen taytyi tietenkin nousta ylos hoitamaan hevoset.  Toisaalta taas kukaan ei tullut huohottaman niskaan, jos iltapaivan touhujen kesken istui alas juomaan oluen ennen kuin hommat taas eteni.

Mita Broomesta sitten jai kateen? Toki tapasimme joitakin uusia ihania ihmisia joiden takia nousi eron kyyneleet silmiin kun tuli aika taas pakata tavarat kasaan ja hypata tien paalle. Toivottavasti ei kulu liian kauan aikaa, ennen kuin heidat taas naemme. Mutta suurin hyoty oli varmaankin se, kuinka tama aika ruokki halua saada oma show pystyyn ja pyorimaan. Nyt se onkin meidan seuraava tavoite, jota kohti koitamme tyoskennella. Hitaasti mutta varmasti.

Vieläkö on Villihevosia?

Meillä on täällä Broomessa töissä vähän vajaa parikymmentä hevosta ja kaikki niistä on jo kokeneita laukkahevosia. Lukuun ottamatta yhtä onnetonta.

Kyseinen tapaus on jo kuusi vuotias onneton ruuna, joka ei koko elämänsä aikana ole osallistunut yksiinkään kisoihin tai edes trialeihin (trialit on suurin piirtein sama asia, kuin koelähtö raveissa). Kuusi vuotiashan on jo ”vanha” laukkahevoseksi ja vallankin yksilö, joka ei ole edes koskaan kisannut, on auttamattoman yli-ikäinen. Nuorempana ruuna on ollut treenattavana Ascotissa yhdellä isoimalla ja menestyneimmällä tallilla, mutta sieltä hevonen oli annettu pois nykyiselle omistajalleen ilmaiseksi. Joku olisi voinut pysähtyä miettimään tässä vaiheessa, että miksi? Täällä se on treenattavana  vain ja ainoastaan siitä syystä, että valmentaja Herra Tapaus haluaa tehdä palveluksen hevosen omistajalle.

Valmentaja itsehän ei tosin nouse hevosen selkään, vaan asialle laitetaan Mr. Grumpy. Syykin on selvä: hevonen on oikeasti hankala ja vaarallinen. Viime vuonna ”De Muck Muck” oli kanssa ollut kuulemma treenattavana ja oli lähtenyt Herra Tapaukselta käsistä ratsastettaessa ja aivan hiuskarvan varassa oli ollut, ettei sekä hevonen ja ratsastaja ollut päätynyt noin 10 metrin tiputusta alas kalliolta mereen. Tarina ei kerro kuinka Muck Muck oli lopulta saatu pysäytettyä, hevosella kun on kiva tapa juosta loputtomiin kun kerran pääsee vauhtiin.

Muck Muck ei ole vain hankala ratsastettaessa, vaan kaikessa tekemisessä sen kanssa saa varoa ja venyttää pinnaa. Jaardissa ollessaan hevonen on rauhallinen ja unelias aina siihen saakka, kunnes ihminen menee jaardiin sisään. Silloin alkaa saman tein silmät pyöriä päässä ja ruuna puhisee ja pörisee kauhuissaan. Riimun laittaminen päähän on yhden lainen operaatio, mutta sekään ei vedä vertoja siihen, kun koitetaan saada suitset päähän. Parhaimmillaan (lue: pahimmillaan) suitsia on koitettu saada päähän kolme varttiakin. Kaikista hauskinta tässä tietenkin on, että kun suitset on vihdoin ja viimein saatu päähän ja hevonen satuloitua ja ratsastettua pyöröaitauksessa (jostain syystä sitä ei ole enää viety puskalenkeille…), saa ratsastuksen jälkeen tehdä hevoselle ihan mitä vain. Päähän ja korviin saa koskea ja suitset voi laittaa päähän ja pois kymmenen kertaa perä jälkeen. Siis toisin sanoen, työnteko ei vain maistuisi.

Ratsastus on tosiaankin suoritettu pääasiassa pyöröaitauksessa, ihan kaikken turvallisuutta ajatellen. Radalla Muck Muck on käynyt pari kertaa laukkaamassa, tosin rauhoittavien lääkkeiden avustuksella. Kunnes sitten omistaja ja valmentaja päättivät, että katsotaan onko tästä hevosesta mihinkään. Kunto on hevosella kohdallaan, joten kiitolaukka treeni radalla on seuraavaksi vuorossa. Tätä ei tietenkään voi tehdä rauhoitettuna jotta hevonen voi työskennellä täydellä teholla. Siis jännitystä tiedossa.

Radalle Muck Muckin kanssa sai lähteä yksi rauhallisimmista hevosistamme jockeyn kanssa. Mr. Grumpy tietenkin ratsastaa Muck Muckin, koska yksikään paikalla olevista jockeysta ei suostu hevosen selkään nousemaan mistään hinnasta. Radalle käveltäessä valmentaja Herra Tapaus taluttaa Muck Muckia ja ruunan silmissä vilkkuu valkuaiset jo tässä vaiheessa lupaavan oloisesti. Heti kun riimunnaru irroitetaan kuolaimesta radalla, Muck Muck hyppää pystyyn niin korkealle kuin voi ja hetken näyttää siltä, että hevonen meinaa kaatua. Kun ruuna saa taas kaikki jalat maan tasalle, se pyörähtää ympäri 180 astetta salamannopeasti ja koittaa poistua radalta takavasemmalle. Kaikeksi onneksi Mr. Grumpy pysyy kyydissä näissä loikissa ja hänen, valmentajan ja jockeyn avustuksella saadaan hevonen lopulta kulkemaan oikeaan suuntaan. Muck Muck kiilataan radan sisäaidan ja jockeyn ratsastaman hevosen väliin, jottei se pääsisi koittamaan uudestaan äkkikäännöksiä. Mikä näyttääkin ainoalta tavalta saada hevonen kulkemaan haluttuun suuntaan, sillä ruuna viskaa suu auki päänsä niin korkealle taivaisiin kuin vain ikinä voi ja jokaiselle sivusta katsojallekin on päivän selvää, ettei hevosella ole selvästikään minkään laista ohjausta. Toisin sanoen kaasu on pohjassa mutta ratti puuttuu.

Tällä tavoin edeten molemmat hevoset ja ratsastajat pääsevät kuitenkin radan ympäri ja etusuoralle tullessa tarkoitus on päästää hevoset kiitolaukkaan viimeiselle 400 metrin matkalle. Mutta vaikka Muck Muck kuinka sinkoaa eteenpäin kuin raivohärkä, ei siltä kuitenkaan löydy enää isompaa vaihdetta jotta se pääsisi lujempaa ja rinnalla ratsastava jockey saa tehdä hartiavoimin töitä pidellessään omaa hevostaan hitaamman hevosen rinnalla. Siis kaiken hyvän lisäksi otus on vielä hidaskin kuin jalkapuoli muuli!

Molemmat hevoset laukkaavat minun ja Herra Tapauksen ohitse ja tässä vaiheessa ratsastajat koittavat jo hidastaa hevosiaan. Mikä näyttääkin onnistuvan jockeylta ongelmitta kun taas Mr. Grumpy koittaa jarruttaa Muck Muckia, joka näyttää siltä ettei meinaa pysähtyä ennen kuin henki loppuu. Onneksi ruuna näyttää jossain vaiheessa tajuavan, että toinen hevonen on jo jäänyt jälkeen ja kääntymässä ympäri jotta voi ravata pois radalta, ja hidastaa kanssa raviin. Mutta saman tien kun Mr. Grumpy saa hevosen käännettyä ympäri, alkaa sama riehuminen ja loikkiminen kuin radalle tullessakin. Muck Muck hyppii pystyyn ja säntäilee päättömästi eteenpäin, törmäten välillä radan aitaan. Herra Tapaus juoksee vastaanottamaan hevosta ja heti kuin ruuna on saatu narun päähän, Mr. Grumpy hyppää selästä alas. Muck Muck jatkaa samaa riehumista narun päässä koko matkan tallille, mutta kun ruuna on saatu valjastuskatoksille, kuin nappia painamalla se taas rauhoittuu. Mr. Grumpy sen sijaan puhaltaa hengästyneenä ja ravistelee käsiään jotta saisi veren taas kiertämään sormissaan. Muck Muck painoi niin kovaa käsille, että Mr. Grumpyn kädet meni tunnottomiksi sormista kyynärpäähän saakka.

Ainoa henkilö joka ei näytä tajuavan kuinka katastrofaalinen koko ratsastus episodi oli, on hevosen omistaja. Hän kyselee innokkaana mitä mieltä Mr. Grumpy ja Herra Tapaus on, onko ruunasta laukkahevoseksi? Kaikki kolme istuvat alas keskustelemaan ja omistajalle koitetaan selittää, että ei, tästä hevosesta ei ole osallistumaan laukkakisoihin. Ikinä. Kaiken lisäksi se on vaarallinen, joten siitä ei saa edes harrasteratsua kukaan itselleen. Joten omistajan on koitettava keksiä, mitä tehdä hevoselle.

Kyllähän hän sitten keksikin mitä tehdä ruunalle. Koska hevosen lopettaminen olisi ollut hänen mielestään julmaa (mikä olisi minun mielestäni taas ollut kaikista paras vaihtoehto…) eikä kukaan hänen tuttavistaan halunnut hevosesta pihan koristetta itselleen, niin hän on päättänyt viedä hevosen puskaan ja päästää sen villiksi. Tässä vaiheessa meinasin kysyä, että vihaatko oikeasti sitä hevosta niin paljon, mutta pidin kuitenkin suuni kiinni ja avauduin tämän idean loistavuudesta vain Mr. Grumpylle. Toki Australiassa on villihevosia ja tältäkin alueelta niitä löytyy kun matkaa noin tunnin verran pohjoisemmaksi, mutta hevosen päästäminen luontoon, joka on koko elämänsä ollut riippuvainen ihmisistä on mielestäni vastuutonta. Hevoset on vielä kaiken lisäksi vierasperäinen laji Australian luonnossa ja tuhoaa luontoa kotoperäisiltä lajeilta. Sitä paitsi, tämän hevosen kohdalla todennäköisintä on, että se joko hajottaa jalkansa ja kärsii hyvässä lykyssä pitkäänkin ennen menehtymistään tai sitten se päätyy krokotiilin lounaaksi. Niitäkin kun löytyy täältä. Siis kaikin puolin idea oli minun mielestäni täysin päätön ja vastuuton.

Mutta pidin siitä tai en, täällä on enemmänkin tapana päästää luontoon hevosia joille ei muuta käyttötarkoitusta löydy ja niin myös Muck Muck laukkasi vapauteen. Oli myös kuulema saman tein venäyttänyt jalkansa ja alkanut ontua.

Aussilaista Asiakaspalvelua

Kävimme Caravan and camping show'ssa maaliskuun alussa katselemassa, mitä kaikkea kivaa voisimme löytää varustaaksemme itsemme ja Patrickin paremmin tulevalle reissullemme. Kyllähän sieltä kaikkea kivaa  löytyikin, alkaen keittiö tarpeista päätyen Patrickin lift kitiin ja snorkkeliin. Yksi näistä löydöistä oli jääkaappi autoomme. Siis 80 litran matkajääkaappi joka oli hinnaltaan noin 800-1000 dollaria halvempi kuin kenelläkään muulla näytteilleasettajalla. Pakollinen ostos reissuamme varten ja mikä säästö! Wuhuu!

Kaikki mukaan otetut jääkaapit oli kuitenkin myyty, joten jätimme tilauksen jonka maksoimme ja saimme kuitin ja muut hässäkät ja hyssäkät. Meille ilmoitettiin, että jääkaappi lähetettäisiin Sydneystä meille ja se olisi perillä seuraavan viikon loppuun mennessä. Jatkaessamme matkaa, naureskelimme Mr. Grumpyn kansssa sitä, kuinka järjettömän pilvessä myyjäpoika oli. Siis todellakin, oli ehkä useampi kuin yksi tai kaksi jointtia palanut viimeisten päivien mittaan.

Seuraava viikko tuli ja meni, mutta jääkaappia ei näkynyt. Mr. Grumpy ihmetteli jo missä se viipyy, mutta minä vain rauhoittelin, että kyllä se tulee, malta vain mielesi. Seuraava viikko tuli ja meni, ei jääkaappia. Tämän kahden viikon jälkeen Mr. Grumpy kaivoi tilaustiedot esille ja soitti firmaan, että mikä maksaa. Puhelun jälkeen Mr. Grumpy tuli puhisten ja kihisten kiukkua. Henkilö, jolle hän oli soittanut, kuullosti siltä kuin olisi ollut aivan yhtä pilvessä kuin myyjäkin oli ollut eikä tiennyt mistään mitään. Esimiestä ei kuulemma ollut paikalla, siis ei ketään joka olisi vastuussa mistään.

Tätä jatkui viikko kaupalla, siis yli kuukauden verran. Mr. Grumpy soitti lähes joka päivä firmaan ja kyseli jääkaapin perään, mutta kukaan ei tiennyt mistään mitään. Pyydettiin vain lähettämään sähköpostia tai faxia tähän ja tähän osoitteeseen. Joten puhelujen tueksi otimme myös sähköposti pommittamisen, mutta ikinä mistään ei löytynyt ketään kuka tietäisi mistään mitään tai olisi millään lailla pomon tai esimiehen asemassa.

Kuusi viikkoa tätä jatkui, kunnes saimme puhelun. Soittaja kuullosti taas siltä, että juuri on tainnut jointti palaa, mutta hän kertoi meille, että ovat hukanneet meidän jääkaapin. No worries, me laitetaan se vakuutuksen piikkiin ja lähetetään teille toinen jääkaappi. Se on perillä ensi viikolla.

Seuraava viikko tuli ja jääkaappi saapui, vihdoinkin. Eikä yhtään liian aikaisin, koska rupesimme jo olemaan lähtökuopissa ja matkan alku oli aivan lähellä.

Tästä viikon päästä lähdimme reisullemme, uusi jääkaappi täynnä tuoreita ruokatarpeita jotta meidän ei tarvitsisi heti pysähtyä ostoksille.

Kaksi päivää tien päällä oltuamme, jääkaappi hajosi.

Perkele.

P.S. Ennen joulua pähkäilin, mitä ostaisin Mr. Grumpylle joululahjaksi. Hän oli selaillut kaikki mahdolliset 4wd lehdet läpi, käynyt juttelemassa alan liikkeissä ja selvitellyt netistä, mistä löytyisi paras mahdollinen vinssi meidän tarpeisiimme. Lopulta hän löysi netti sivun, missä oli juuri sellainen vinssi kuin me tarvitsisimme ja hyvin edulliseen hintaan. Minä sitten tilasin ja maksoin tämän vinssin ja totesin sen olevan hyvä joululahja. Vinssi ei kuitenkaan saapunut ennen joulua, vaikka vielä oli useampi viikko ennen pyhiä. Iso ja painava paketti saapui kuitenkin uudenvuoden jälkeen ja tämän piti olla meidän vinssi.

Arvatkaa mitä sieltä tuli? Villi veikkaus?

Vinssin sijasta meille lähetettiin koripallorengasteline.

Vesileikkejä

Denhamista lähtiessämme nousimme ylös ennen auringon nousua ja pakkasimme leirimme kasaan vielä yön  pimeyden vallitessa. Kun pääsimme taas tien päälle, alkoi aamu sarastaa ja pääsimme todistamaan harvinaista ilmiötä, jota ei usein Länsi-Australiassa näe. Aurinko nousi meren takaa kun olimme ajamassa takaisin mannermaalle niemekkeeltä. Ajo Denhamista Exmouthiin vei mukavasti lähes koko päivän. Pari varikkopysähdystä kahdessa matkanvarrella olevassa roadhousessa, muuten maisemina oli vuorotellen punaisen hiekan erämaata tai silmänkantamattomiin jatkuvia aavoja lakeuksia, jotka nähdessään komia Pohjanmaa olisi vihreänä kateudesta.

Exmouthista pääsee helposti nauttimaan Ningaloo Reefin koko komeudesta ja Lonely Planet taisikin kuvata Ningaloo Reefia yhdeksi Australian parhaiten pidetyistä salaisuuksista. Ensimmäisen päivän vietimmekin snorklaamalla ja ihastelemalla koralleja ja kaloja jotka niiden suojissa viihtyy. Ensimmäinen snorklaus reissuni Perthin lähettyvillä ei päätynyt kovin hyvin, kun kiristävä maski alkoi ahistamaan ja lopulta marssin pois vedestä kun pieni paniikkikohtaus meinasi iskeä päälle. Ajattelin olevani täysi ääliö, kun en kyennyt edes niin yksinkertaista hommaa, kuin kellua ja hengittää suun kautta, tekemään yhtä aikaa. Mieleni tosin parani kun muutama aussi, jotka ovat koko ikänsä meressä peuhanneet, kertoivat kuinka heille oli käynyt samalla tavalla ekaa kertaa snorklausta kokeillessaan. Nyt oli kuitenkin harjoiteltava koko päivä kovasti, jotta saisin tämän taidon haltuuni ja pääsisin ihailemaan valashaita merelle.

Päivä jonka vietin merellä snorklaamassa valashaiden ja muiden merenelävien seurassa oli aivan lyömätön. Se hetki kun uin meressä ja yht’äkkiä veden pimennoista ui eteen valtava valashai majesteettisen rauhallisesti, oli jotain aivan upeaa. Leuka meinasi loksahtaa auki  ja keuhkollinen merivettä mennä sisuksiin saman tein, mutta onnekseni kerkesin juuri komentamaan itseäni, ”pidä nyt se pärstä edes kerrankin kiinni!” Sydän hakkasi rinnassa ja hengitys nopeutui väkisinkin, kun tämä jättiläinen ui ympärillämme kuin tarkkaillen näitä outoja otuksia, jotka olivat tipahtaneet sen valtakuntaan. Edes se, että tulin merisairaaksi myöhemmin päivällä ja ruokin riutan asukkaita reelin ylitse roikkuen, ei onnistunut pilaamaan päivääni. Kaikki värikkäät kalat korallien seassa uiskennellen, kuin katsellen Avara Luonnon suoraa lähetystä, merikilpikonnat ja vauvahait kruunasivat loistavan päivän.

Muutaman päivän nautittuamme Exmouthista jatkoimme matkaamme kohti Broomea, joka tulisi olemaan kotimme ainakin seuraavan kolmen kuukauden ajan. Tai ehkä pidempäänkin, jos siltä sattuu tuntumaan. Mihinkäs meillä on kiire valmiissa maailmassa?

Siinä se nyt on. Valashai.

Leirikokkausta

Tämä kakadu vanhus asusteli Exmouthissa leirintäalueella. Raukka ei enää kyennyt lentämään, vaan käveli joka paikkaan ja kiipesi yöksi istumaan vakiopuuhunsa. Tietenkin ruokin sitä ja laitoin vettä tarjolle.

Tässä on joki. Yleensä joessa on vettä. Tässä ei ole koska täällä on vähän kuivaa.

On the Road

Alun perin suunnittelimme lähtevämme Ascotista tien päälle jo aikaisin aamulla, mutta tämä suunnitelma veti vesiperän ja lopulta pääsimme lähtemään vasta hieman puolen päivän jälkeen. Syynähän oli tietenkin se, että kaikki pakkaaminen jätettiin aivan viime tippaan ja kun edellinen ilta vietettiin istumalla ystävien ja tuttavien seurassa, oli se siis aamulla vielä edessä. Siis kovan säntäilyn ja sinkoilun jälkeen saimme vihdoin ja viimein auton lastattua koko maallisella omaisuudellamme ja tämän jälkeen matka kohti tuntematonta saattoi alkaa!

Ensimmäinen etappimme Perthistä lähtömme jälkeen oli Geraldton, missä vietimme aikaa vain yhden yön verran. Aamulla kasailimme tavaroita taas autoon jatkaaksemme matkaa ja minä otin Duncanin telttaan sisään viettääkseni hetken ’Duncan aikaa’. Kun olin laittamassa Duncania takaisin häkkiin, otin hänet istumaan kädelleni kuten aina teen kun kuljetan poikaa paikasta toiseen. Syystä tai toisesta jota en enää muista, Duncan säikähti jotakin ja pyrähti lentoon. Näin tapahtuu yleensä aina kun hän säikähtää jotakin, mutta se on aina ollut vain pieni pyrähdys jonka jälkeen Duncan aina laskeutuu johonkin hämmästelemään tilannetta. Nyt kuitenkin tuulenvire tarttui Duncaniin ja niin vietiin kakadu poikaa ilmojen halki. Mr. Grumpy säntäsi linnun perään juosten kuin Usain Bolt konsanaan, minä ravaten perässä. Pian Duncan kuitenkin katosi meidän silmistä ja hajaannuimme juoksemaan ympäri karavaani aluetta etsien kadonnutta lammasta, samalla kysellen ihmisiltä onko kukaan nähnyt valkoista kakadua? Itselläni pyöri jo kauhukuvat mielessä, kuinka emme löydä häntä enää ja kuinka pikkuinen lellitty lintu oikein selviäisi omin päin? Omasta mielestäni liian pitkään jatkuneen etsimisen jälkeen näin kuitenkin Mr. Grumpyn kävelevän minua kohti pidellen jotakin paidan sisässään, joka suureksi helpotuksekseni paljastui Duncaniksi. Duncanin lento oli päätynyt toiseen päätyä leirintäaluetta asuntoauton taakse, mistä Mr. Grumpy löysi hänet kävelemästä ruohikolla koko harja pystyssä hyvin hämmentyneen oloisena. Kun hän oli kutsunut Duncania, oli poika kipittänyt helpottuneen oloisena äkkiä hänen luokseen. Kun Duncan oli saatu takaisin häkkiinsä, oma säikähdykseni purkautui ja hetken aikaa seisoin kädet täristen ja itkien. Tosin oli Duncankin hieman järkyttyneen oloinen; hän istui puoli tuntia häkissään täysin paikallaan, päästämättä ääntäkään tai liikahtamattakaan. Näin saimme ensimmäisen päivän tiellä mukavasti alkuun pienellä adrenaali ryöpyllä.

Tämän jälkeen hyppäsimme auton ratin taakse ja ajoimme Denhamiin. Olimme siellä perillä iltäpäivällä, joten laitoimme illalla vain leirimme pystyyn ja istuskelimme iltaa tekemättä sen kummempia sinä päivänä. Seuraavana aamuna nousimme aikaisin ylös ja ajoimme Denhamista Monkey Miaan katsomaan delfiinejä. Monkey Miassa pääsee ihastelemaan villidelfiinejä aivan lähi etäisyydeltä, kun ne saapuvat rannan tuntumaan kahdesti päivässä ruokittaviksi. Siis saapuvat jos siltä tuntuu ja jos ei tunnu siltä, niin jättävät tulematta. Koska kyseessä on todellakin villieläimet, ei koskaan voi olla varma tulevatko ne käymään vai ei. Meillä oli onnea matkassa, koska odotellessamme laiturilla lupaa mennä rannan tuntumaan, ensimmäiset delfiinit jo saapuivat odottelemaan ihastelijoitaan. Kun saimme mennä rantaveteen noin polven syvyyteen, uivat delfiinit aivan edestämme ja nuoremmat yksilöt leikkiä polskivat pitkin rannikkoa. Muutama onnekas katsoja pääsi lopulta antamaan kalan parille paikalle saapuneista delfiineistä. Tämän jälkeen oli mukavaa istuskella rannan tuntumassa olevassa ravintolassa, syödä aamupalaa ja seurata kun delfiinit saapuivat uudestaan paikkalle leikkimään ja samalla laumoittan villejä emuja käyskenteli joka paikassa nurmialueita etsimässä syötävää. Päivä voisi alkaa huonomminkin.

Aamupalan jälkeen päätimme lähteä ajamaan kohti niemenkärkeä. Ensin pysähdyimme paikalla olevassa vanhalla lammasfarmilla, joka on toiminut paikalla ennen kuin koko niemen kärjestä on tehty luonnonsuojelualue. Farmilta löytyi myös vanha hot tub, jossa on n. 40 asteista vettä joka kumpuaa suoraan maaperästä. Tämä oli kaikille vieraille avoin ja minä olisin voinut lillua siellä pidempäänkin. Farmilta eteenpäin pidemmälle niemen kärkeen ei enää ole asiaa kuin neliveto autolla, joten laskimme ilmanpaineet Patrick Patrolin renkaista ja laitoimme nelivedon päälle ja niin mentiin. Tämä oli ensimmäinen kerta kun teimme kunnollista 4wd ajoa Patrickilla ja pehmeästä, upottavasta hiekasta ei ollut mitään vastusta Patrickille! Paahdoimme menemään sellaista vauhtia, että muut ihmiset joutuivat ajamaan syrjään ja päästämään meidät ohitse, koska kukaan muu ei kyennyt pysymään meidän vauhdissa!

Aivan niemen kärkeen päästyämme parkkeerasimme auton ja lähdimme kävelemään rantaa pitkin, nauttien auringosta ja upeista maisemista. Näköala paikalta voi tyynenä päivänä bongata monen laista merenelävää, mutta nyt oli sen verran tuulinen päivä, ettei näkyvyys ollut aivan paras. Näimme kuitenkin joitakin keihäsrauskuja uiskentelemassa rannan tuntumassa ja vilahdukselta näimme myös merilehmän. Tämä ujo otus ei kuitenkaan suostunut poseeraamaan tarpeeksi kauan, että olisin saanut sen ikuistettua valokuvaan.

 Tämän jälkeen ajoimme takaisin Denhamiin, missä yövyimme vielä yhden yön ennen kuin jatkoimme matkaamme kohti Exmouthia tapaamaan valashaita.

Shell beach

Delfiini Monkey Miassa

Vanha lammasfarmi

Patrick valmiina bush bashingiin!

Pääsiäispupuja tiellä?

Cape Peron

Tässä lahdessa merilehmä oli laiduntamassa.

Tässä Mennään

Häät oli ja meni. Yllättävää kyllä, kaikki sujui myös erittäin mallikkaasti, ilman minkään laisia ongelmia. Aivan kuin ne olisi olleet paremminkin suunnitellut, eikä asiat vain itsestään loksahtaneet kohdalleen. Kiitosta on tullut jälkikäteen kaikilta vierailta siitä, kuinka mukava ja kaunis koko päivä oli ja sitähän se olikin, vaikka itse niin sanonkin. Parempaa en olisi voinut toivoa tai haluta ja seremonia oli ”meidän näköinen”.

Ainoa joka tästä hää-hässäkästä ei ollut tyytyväinen, oli meidän pikku kakadu poikamme Duncan. Arvatenkin viimeiset päivät ennen häitä olivat melkoisen hektisiä ja tästä suorana seurauksena ei kenellekään jäänyt juurikaan ylimääräistä aikaa seurustella Duncanin kanssa. Duncanista on tullut hyvä ystäväni jo ja se kiipeää olkapäälleni ja kerjää rapsutuksia ja on selkeästi hyvin kiintynyt minuun. Häiden jälkeisenä päivänä se oli kuitenkin äärimmäisen loukkaantunut siitä, kuinka hän oli jätetty aivan huomiotta. Kun menin lähellekään Duncania, oli poika koko harja pystyssä vihaisena, rääkyi ja koitti koko ajan vain purra minua. Sain hyvän tovin koittaa lepytellä pikku miestä ennen kuin sain anteeksi syntini ja pääsimme takaisin väleihin.

Viikko häiden jälkeen saattelin Suomen vieraani takaisin kotimatkalle ja meidän elämä palautui hetkiseksi takasin tuttuihin uomiinsa Ascotissa. Viimeinen viikko töissä tuntui aivan järjettömän pitkältä ja raskaalta, pomo oli kerrallaan useita päiviä poissa huutokaupoissa ja tietenkin yksi hevosista vielä sairastui. Yhtään ei auttanut syksyinen keli joka rantautui Perthiin, vettä satoi ja aamut oli kylmiä ja pimeitä. Omiaan saamaan mielen matalaksi. Mutta tuon jälkeen tuntui entistä paremmalta kun pääsi pakkaamaan auton ja lähdimme ajamaan kohti aurinkoa. Nyt on lomailtu reilu viikko ja olo on niin hyvä kuin vain ikinä voi olla. Olemme päässeet jo Broomeen saakka ja täällä sitä elellään seuraavat kolme kuukautta. Aurinko paistaa ja on ihanan lämmintä, palmupuut ympärillä huojuu tuulessa ja meri on niin kirkasta ja sinistä ettei sitä meinaa edes uskoa todeksi. Ensimmäinen rekkalastillinen hevosia on lähtenyt tänään Perthistä ja niiden pitäsi olla perillä täällä ylihuomenna, joten töihin paluu on kohta edessä. Mutta ranta missä hevoset täällä ratsastetaan oikein huutaa: ”tule, tule tänne laukkaamaan”, joten odotankin niiden saapumista jo innolla.

Nyt on hyvä olla.