Lähtölaskenta Alkaa

Nyt se on päätetty. Siis se, milloin ja minne lähdemme. Aion kuitenkin olla sen verran tylsä ja ärrrsyttävän mysteerisalailupiilottelu-pelle, etten aivan vielä kerro tarkkaa määränpäätä mihin lähdemme. Mutta itään päin me täältä joka tapauksessa suuntaamme. Kunhan pääsemme perille saakka ilman ongelmia ja hommat alkaa luistamaan, niin sitten kerron enemmän siitä mihin päädyimme.

Minullahan ei ole töissä irtisanomisaikaa laisinkaan ja voisin periaatteessa lähteä matkaan vaikka päivän varoituksella, mutta Mr. Grumpyn täytyy antaa vähintään kahden viikon lähtölaskenta ja huomenna hän käykin ilmoittamassa ilo uutiset pomolle. Tarkotuksena on siis antaa kaksi viikkoa sekä muutaman päivän varoitus töihin ennen helmikuun alkupuolen lähtöämme.

Nyt kun on varmaa, että vietämme enää viimeisiä viikkoja täällä, niin olen koittanut kuljettaa kameraa töissä mukana niin paljon kuin mahdollista. Kaikki mahdollinen vähänkin mielenkiintoinen on tallennettava ja kuvattava. Tällä periaatteella siis tunginkin itseni väkisin mukaan yhtenä iltapäivänä ruokkimaan eläintarhan kissoja.

Eikö olekin Leo ihan mahdottoman lutuisen näköinen?

Shebe on saanut osakseen hieman kyseenalaista mainetta. Jokin aika ennen kuin minä aloitin työt parkissa, oli joku vapaaehtoistyöntekijä saanut kuningas idean koittaa antaa typylle pienen rapsutuksen korvan takaa ruoka-aikaan. Shebe oli ollut asiasta hieman erimieltä ja miekkonen oli päätynyt sairaalaan kursittavaksi. Käsi saatiin kuulemma kasattua kuitenkin takaisin yhdeksi kappaleeksi joten loppu hyvin, kaikki hyvin.

Private Quintus Rama on hyvin isänmaallinen, onhan hän varmasti Australian puolustusvoimien 5. pataljoonan nimekkäin jäsen. Tässä kuvassa kuitenkin vasta heränneenä, juuri sopivasti iltapalalle.

Rama (oik.) ja sisko Durga.

Todistusaineistoa siitä, että olen oikeasti päässyt ruokkimaan tiikereitä!

Do It Like the Aussies Do

Suomi-lapparini on talla hetkella sairaslomalla enka ole viela saanut hoidettua sita kuntoon, joten kuten varmasti jo huomasit ovat a:t ja o:t ilman pilkkujaan. Ja jos toivoit etta saisin postattua lupamaani elavaa kuvaa taalta, niin joudut myos pettymaan. Toissa on vain ollut aivan liian kiireista, etta olisin kerinnyt leikkimaan valokuvaajaa.

Olemme tehneet lisaa aikaisemmin mainitsemiani isoja krokotiili muuttoja ja lisaa on vain tulossa. Parkin kaikki tuhannet krokotiilit on lajiteltava noin puolen vuoden valein ja jaettava uusiin koteihinsa koon mukaan. Talla valtetaan tietenkin se, etta isommat krokotiilit paasisivat kiusaamaan pienempiaan.

Viimeisin muutto tehtiin vain pari paivaa sitten ja ikava kylla emme talla kertaa selvinneet taysin ilman onnettomuuksia. Kun paiva oli jo lopuillaan ja aivan viimeisia krokotiileja paastettiin irti uusiin asumuksiinsa, niin yksi tyontekijoista paatyi epaonnekseen krokotiilin puruleluksi. 11 tikkia kasivarteen ja onni onnettomuudessa oli, etta hampaat olivat juuri ja juuri menneet janteen molemmin puolin. Itse selvisin paivasta onneksi vain lukuisin mustelmin ja yhdella vahalta-piti tilanteella.

Yksi tuhma krokotiili kuvitteli tilaisuutensa tulleen, kun kumarruin poimimaan yhta jo tainnutettua ja teipattua yksiloa. Tama tuhmeliini oli hyokannyt suoraan kohti persaustani, mutta onneksi toinen tyontekjia kerkesi viime hetkella monottaa krokotiilia kesken sen ilmalennon kohti takalistoani ja siten muuttaa sen suuntaa juuri sopivasti. Itse kerkesin vain huomata, kun leuat kalahtivat yhteen aivan oikean pakarani vierella ja sen jalkeen paikalta vikkelasti poistuvan krokotiilin. Taisin olla todella lahella saada muutaman krokotiilin tekeman arven, ainakin mita voi paatella tilannetta todistaneiden saikahtaneista ilmeista ja "oh my God, that was so close!" huudoista. No hups vaan.

 

Tammoisen pitkan ja hikisen paivan paatteeksi hieman nolottaa lahtea kaymaan kaupassa suoraan toista, mutta hei, maassa maan tavalla! Toisin kuin Suomessa, jossa on tapana vaihtaa tyovaatteet paalle toihin tullessa ja taas toista lahtiessa vaihdetaan takaisin siviilivaatteisiin, niin taalla joka kaupan kassa, pankkivirkailija, rakennustyolainen, hoitaja tai mika vaan oletkaan, kulkee tyomatkat rinta rottingilla molempiin suuntiin tyovaateet paallansa. Osa jatkaa myos pubiin muutamalle oluselle edelleen niissa samoissa tyovaatteissa mitka on aamulla paallensa vetanyt. Kun ihmettelin tata tapaa aaneen, niin selityksena oli se, ettei kukaan tietenkaan jaksa vaihtaa vaatteita kymmeneen kertaan paivassa. Sehan olisi vain typeraa ja ajan hukkaa. No tietenkin, olinpas tyhma kun en sita heti tajunnut.

On talla tavalla tietenkin puolensakin, jos niin haluaa ajatella. Mietippa sita ihanaa hajujen ja aromien seka melskaa jonka jokainen krokotiilifarmilla tyoskenteleva on paivan loppuun mennessa saanut osakseen. Jollet ole sattunut ottamaan aamukylpya deodorantissa pyorien, niin jonkin asteista hien hajua on mahdoton valttaa. Tahan kun viela lisaa tujakan loyhkan joka lahtee kananpaista ja -sydamista ja joka tartuu vaatteisiin yllattavan nopeasti, alkaa tuoksu olemaan jo melko eksoottinen. Pisteena i:n paalla on sitten se lemahdus, joka lahtee siita jos on sattunut jaamaan 'tulen alle', eli onnistunut saamaan tuoreet krokotiilin sonnat suoraan paallensa. Tottumattomalle tama hajukoktail on pyorryttava, mutta onneksi olen jo itse siihen tottunut.

Mutta kun talla nakymattomalla voimalla varustautuneena astuu ihmisruuhkaan niin voi olla aivan varma siita, etta ihmismassat jakautuvat tielta kuin Punainenmeri Mooseksen edessa konsanaan, ja aivan omassa ylhaisessa yksinaisyydessa saa juustohyllylla valkkailla etta mitahan sita tanaan ostaisi.

Talven Taika

Niin vaihtui uusi vuosi ja juuri ja juuri oli aikaa parkin työntekijöillä toipua juhlapäivän jälkeisestä heikotuksesta (jota minä en tietenkään potenut) kun piti pistää hihat heilumaan ison krokotiili muuton kanssa. 350 krokotiilia piti pyydystää, mitata, ottaa tiedot ylös joka ikisestä yksilöstä ja tämän jälkeen jakaa jokainen koon mukaan uuteen aitaukseen tai häkkiin. Alun alkaenkin olimme hieman vajaa miehitettyjä tekemään näin isoa muuttoa, eikä asiaa auttanut lainkaan se kun ihmisiä alkoi tipahdella oikealla ja vasemmalla helteen takia. Tietenkin juuri tänä päivänä kun pilvinen, hieman sateinen sää olisi ollut toivottavaa, porotti aurinko koko päivän täysin pilvettömältä taivaalta. Lisäksi päivä oli kuulemma kuumin tammikuun päivä Darwinissa 50 vuoteen.

Itse olin päästämässä krokoja uusiin koteihinsa kun helle alkoi tehdä tepposiaan minulle ja ikiomat uuden vuoden ilotulitukset alkoi välkkyä silmissä joka kerta kumartuessa tai ylös noustessa. Samalla mahtava päänsärky alkoi tehdä tuloaan ja hengitys kuullosti enemmänkin väsyneen koiran läähätykseltä. Sanomattakin selvää, että hiki virtasi jokaisella taas siihen malliin että kaikki näyttivät siltä kuin olisivat käyneet suihkussa vaatteet päällä.

Kun pidempään täällä asuneet näkivät kuinka kuumotus alkoi viedä voiton minusta, niin käsky kävi saman tein varjoon istumaan, kumisaappaat ja hattu pois päältä, vettä kurkusta alas ja toinen annos kaadettiin niskaan jäähdyttämään oloa. Koska olimme jo päivän mittaan menettäneet pari muutakin ihmistä, niin halusin hieman toivuttuani vielä jäädä auttamaan loppu sakkia saattamaan urakan loppuun. Tosin enpä tiedä kuinka suureksi avuksi oikeasti olin hoippuroidessani puolikuntoisena loppu päivän, mutta voinpahan ainakin itse kuvitella tehneeni jotakin hyödyllistäkin.

Kuva on viime vuoden puolelta, viileämällä kelillä tehdystä muutosta. Silloin vielä jaksoi naurattaa.

Tämä helteen yliannostus oli vain omiaan lisämään talven ikävääni jota olen potenut jo jonkin aikaa. Ausseille tämä pakkasen ja lumen kaipuu on aina yhtä hämmentävää. Kuinka joku voi ikävöidä kylmää? Ja lunta? Sehän on kylmää!

Mutta en voi sille mitään, minulla on ikävä talvea. Ikävä paksua lumikerrosta joka peittää puut niin että puunrungot taipuvat lumen painon alla. Ikävä kirpakkaa pakkasta ja sitä kuinka lumi narskuu jalan alla. Ikävä sitä, kuinka aurinko kimaltelee hangella. Ikävöin sitä, kuinka hengitys huuruaa ja voin laittaa päälleni kunnon vaateet, oikeat vaatteet, jotain muutakin kuin pelkät toppi ja shortsit. Ja ikävöin sitä hiljaisen taianomaista talvista luontoa, jolloin tuntuu kuin koko maailma olisi pysähtynyt.

Tätä ikävää olen koittanut hoitaa sillä, että olen miettinyt kaikkia talven vähemmän ihania puolia. Kuinka suurimman osan vuorokaudesta on pimeää. Miten ottaa päähän kaivaa autoa jatkuvasti lumen alta ja skraapata ikkunoita. Kuinka aamuiset auraamattomat tiet ärsyttää. Miten vituttaa kun liukastuu jäisellä kävelytiellä ja kaatuu komeasti takapuolelleen. Ja se turhautuminen kun ulos lähteminen kestää ikuisuuden kun on pakko kiskoa kerroksittain vaatetta päälle jonka seurauksena on niin tönkkönä, ettei katua ylittäessä voi vain kääntää päätä vilkaistakseen tuleeko autoja, vaan pitää kääntää koko ylävartaloa nähdäkseen sivuille. Mutta kuitenkin kaiken pukeutumisen jälkeenkin on niin kylmä ja jäätynyt, niin umpijäätynyt, että tuntuu ettei enää ikinä voi sulaa!

Varmasti miinus listaa voisi jatkaa vielä pitkään, mutta jotenkin se ei vain silti nollaa talven hyviä puolia minun mielessäni. Liekö sillä jotain asian kanssa tekemistä, että on syntynyt keskelle paukkupakkasia ja liekö se sitten jotenkin jättänyt jälkensä minuun? Niin tai näin tai kunhan vain romantisoin, olen ollut vain tyytyväinen kun Suomessa on ollut niin kapinen talvi kuin nyt, eikä kukaan tuttuni ole postaillut ihania, tunnelmallisia talvikuvia naamakirjassa. Kärsin siis toistaiseksi mielummin tätä päättymätöntä kesää.

Tietokoneen syövereistä ei edes löytynyt montaa talvikuvaa. Tämä kuva on pari vuotta vanha otos rakkaista karvakorvista.

Sunnuntai Ajelulla

Päätettiin tänään lähteä käymään pienellä ajellulla sunnuntai päivän ratoksi, mukavampaa tehdä jotain kuin vain nyhjätä kotona. Eläintarhan uusi pomo, Simon, joka on vasta muuttanut Darwiniin lähti kanssamme omalla nelivedollaan. Suuntasimme Gunn Pointiin rannalle, missä pojat heittelivät siimaa veteen jonkin aikaa kun minä kuljeskelin ottamassa valokuvia.

Mud crab piilottelee kiven kolossa.

Kenguru-koira nauttii olostaan.

Pikku fisu, eli mud skipper.



Gunn Point ja puhdas Patrick

Koska kalaonni ei poikia suosinut niin päätimme ajaa jonkin verran takaisin päin ja mennä kokeilemaan onnea joen varteen josta Mr. Grumpy on aikaisemmin onnistunut pyytämään barramundin. Tuore barra on tooodella herkullista! Kun pääsimme paikkaan jossa käännytään pois tieltä ja matkaa pitäisi jatkaa joen vartta seuraillen polkua pitkin, joka on parhaimmassakin tapauksessa hieman haastava ja vaatii kunnon nelivedon jotta siitä suoriutuu, niin kävi ilmi että se on tällä hetkellä entistäkin huonommassa kunnossa. Kiitos sateiden.

Ukot kävivät tutkimassa tilannetta ja päätyivät peri aussilaiseen tyyliin siihen tulokseen, että aiomme kokeilla onneamme. Ja mitäs sitten kävikään?

Ensin jumittui Simonin menopeli. Mr. Grumpy kääntyi Patrickin kanssa takaisin ja tarkoituksena oli vetää Simonin auto jumista Patrickin avulla. Homma toimi tietty kuin junan vessa...

Ja sitten oli molemmat autot jumissa. Ei auttanut kuin ottaa lapoit esiin ja alkaa kaivaa pahinta savimutaa pois sekä tunkea puiden palasia renkaiden alle pitoa antamaan. Tässä vaiheessa tuli taas esiin aussin ja suomalaisen erilainen ajattelutapa. Kun minä olin huolissani siitä, että toivottavasti ei autot ole saaneet vaurioita tai vikaa osakseen, niin molemmilla ukkeleilla oli vain hirmu hupaisaa kun koitimme saada autoja irti mutavellistä.

Vaikka välillä näytti hieman epätoivoiselta saadaa kumpaakaan autoa liikkeelle, niin onneksi reilun tunnin uurastuksen jälkeen oli molemmat saatu irti mutakuopistaan ja sekä autot että ihmiset oli päällystetty ihanalla koko vartalo mutanaamiolla.

Tulipahan käytyä leppoisalla sunnuntai ajelulla!

P.S. Aikaisemman postauksen videot pitäisi nyt olla hieman parempi laatuisia.

Ruoka-aika! Part 1.

Viime postauksen jälkeen sain ystävällismielistä noottia koto-Suomesta, että kuvia kaivataan lisää. Joten ajattelin, että laitetaanpa ihan elävää kuvaa tulemaan, josko tämä miellyttäisi?

Aiheena on otsikon mukaisesti ruoka-aika parkissa. Ekana vuorossa on lastenosaston pikku hatchot, eli alle vuoden ikäiset suistokrokotiilit. Toisin sanoen, minun pikku kullanmurut!

Nämä hirviöt ovat vuoden vanhoja ja asuvat edelleen lastenosastolla minun hellässä hoidossa. Aurinko häikäisee videolla hieman ikävällä tavalla, pahoittelut siitä.

 

Tämän videon tähti on muutaman vuoden vanha (3-5v.) australiankrokotiili, eli freshie. Kyseinen tapaus on nimetty erittäin omaperäisesti Clive the Crocodileksi.



Ensin meinasin odottaa että kerkiän saada vielä muutaman videon lisää, mutta oikeastaan voisin postata tämän jo tällaisenaan. Toivottavasti loppu viikon aikana, tai viimeistään ensi viikolla, kykenen varastamaan sen verran aikaa itselleni töissä, että saisin muutaman hyvän otoksen hieman isommista parkin asukkaista. Sitä siis odotellessa laitetaan loppuun vielä muutama valokuvakin.

Ruoka-ajan ruuhkaa maalla...



...ja vedessä.



Tämä tuore pieni australiankrokotiili oli kuoriutunut yön aikana kolmen veljensä kanssa, aivan ensimmäiset poikaset tälle kaudelle!

Aussin Paras Ystävä

Mies ja sen koira on melkein pyhä yhdistelmä Australiassa. Minne menee mies, niin koira seuraa perässä. Koira seisoo autonlavalla nauttien tuulesta kun ollaan matkalla jonnekin tai juoksee mönkijän vieressä, koira tulee myös veneeseen mukaan kalaan lähdettäessä ja jotkut ovat jopa tottuneita helikopteri matkustajia. Kun mies menee kauppaan/pubiin/pullokauppaan yms. koira odottaa ulkona liikkeen edessä istuen ja irrallaan. Eikä kukaan saa paskahalvausta siitä, ettei koira ole hihnassa!! Eikä yksikään Pirjo-Petteri mene härkkimään koiraa, vaan antavat sen odottaa rauhassa omistajaansa.

Kenguru-koira

Ensimmäiset kerrat kun lähdin lenkille Mr. Grumpyn Kenguru-koiran kanssa ja päästin sen vapaana jolkottamaan tien viertä, oli minulla melkein paskat housussa joka kerta kun vastaan tuli lenkkeilijä tai pyöräilijä tai kuka tahansa muu tien käyttäjä. Joka kerta jonkun kohdatessamme kutsuin Kenguru-koiran luokseni ja istutin sen tien viereen päästääkseni vastaantulijan ohitsemme ja jäin odottamaan korvat luimussa sitä perinteistä suomalaista tervehdystä jonka tässä tapauksessa olisimme auttamatta saaneet niskaamme. Mutta sen sijaan että olisimme saaneetkin halveksuvia katseita ja huudon "laita se rakki hihnaan!!" kirosanojen ja poliisilla uhkailun säestämänä, niin jokainen vastaantulija katsoikin yllättäen ystävällisesti silmiin tokaisten joko "thank you" tai "good morning" tai jopa molemmat lausahdukset. Ja vielä hymyili päälle! Tästä reaktiosta yllättyneenä itsehän näytin taas vastapainoksi varmasti ihastuttavan vähäjärkiseltä, seistessäni huuli pyöreänä osaamatta vastata mitään takaisin tämän lämpimän vastaanoton hämmentämänä. Myös ratsukot saavat täällä ihan rauhassa kulkea tien viertä, ilman että yksikään autoilija alkaa näkemään punaista tämän hirven kokoisen nelijalkaisen nähdessään ja ihan vähän vaan hevosen kohdalla on pakko kaasuttaa ja soittaa torvea, jos vaikka vähäsen saisi säikytettyä hevosta. Mitäs läksit, kikkelis kokkelis, jos et kykene kaakkiasi hallitsemaan?

Kaikesta tästä yleisestä eläinystävällisyydestä huolimatta (tai ehkä juuri sen takia?), tuntuu aussit enemmän ymmärtävän myös silloin kun kaikki ei menekään niin kuin elokuvissa. Kun vihdoin olin tehnyt päätöksen tänne jäämisestä, oli seuraava kysymysmerkki koirani Suomessa. Pitkään pohdittuani ja mietittyäni ja tutkailtuani eläinten tuontia Australiaan sekä huonon omatunnon potemisen jälkeen, päädyin siihen tulokseen että paras ratkaisu karvajaloilleni on jäädä Suomeen sinne missä ovat. Suomalainen asennehan on, että koira otetaan sen koko loppuelämäksi ja ainoat hyväksyttävät syyt siitä luopumiseen on kuolema tai sairastuminen. Kaikki muu on tekosyitä ja huono, saamaton ja paha ihminen olet jos lemmikkisi hylkäät, oli syy sitten mikä tahansa. Aussit taas ovat poikkeuksetta olleet ymmärtäväisiä ja pahoitelleet tämän päätöksen vaikeutta, samalla todeten sen varmasti olleen paras koirien kannalta.

Ja kun Suomesta kantautui uutinen, että vanhemman koirani kunto oli yllättäen romahtanut ja viimeisiä päiviä vietiin, niin taas jokainen aussi otti osaa suruuni ja huoleeni, todeten että pahinta on varmasti tämä välimatka ja se ettei voi itse tehdä mitään ja töistä tarjottiin saman tein vapaapäivää. Mr. Grumpy oli jo varaamassa lentoa seuraavalle päivälle Suomeen, todeten että jos joku vie koirani lopetettavaksi, niin sen pitäisi olla minä. Ikävä kyllä loppu tuli rakkaalle turrilleni niin nopeasti, että en olisi kerinnyt Suomeen saakka millään sitä saattelemaan viimeiselle matkalleen. Kun tätä menetystä surin, niin sain taas osakseni ymmärrystä jokaiselta aussilta, onhan parhaan ystävän menettäminen rankkaa. Kukaan ei pyöritellyt silmiään ja todennut, että sehän oli vaan koira.

Vierivä Kivi Ei Sammaloidu

"Tänään satun olemaan täällä - Huomenna jossakin toisessa paikassa. Minä kuljen kulkemistani, ja kun löydän hauskan paikan, pystytän telttani ja soitan huuliharppua." -Nuuskamuikkunen

Tällä alkavalla viikolla tulee minulla täyteen kokonainen vuosi töitä krokotiilien kanssa. Siis helposti ainakin noin 6 kuukautta kauemmin tätä hauskanpitoa kuin alkuun lainkaan suunnittelin, mutta nämä matelijat vain jotenkin vievät mukanaan. Kun annat niille pikkusormen, ne vievät koko käden ja niin kävi meille molemmille.

Kun olin alun alkaen ollut kuukauden verran täällä töissä, yksi työntekijä loukkasi itsensä ja joutui kahden viikon sairaslomalle. Käytimme tätä tilaisuutta hyväksemme ja kysäisin töissä, josko tarvittaisiin tuuraajaa tämän loukkaantuneen tilalle, kun Mr. Grumpykin kokeilisi mielellään taitojaan krokotiilien parissa. Tuolloin Mr. Grumpy vietti aikaiset aamut laukkaradalla ja koko loppu päivä olikin sitten pelkkää luppoaikaa. Joten niinpä hänkin tuli farmille töihin ja tämä alun pitäen pelkkä kahden viikon pesti pitenikin äkkiä, kun Mr. Grumpy laitettiinkin esimies asemaan alle kuukaudessa. Tämän jälkeen hänen vastuunsa farmilla vain kasvoi kasvamistaan, joten aamut hevosten luona radalla jäivät pikku hiljaa pois. Mutta eihän se nyt niin justiinsa ole, ainahan hevosten pariin pääsee takaisin ja me molemmat halusimme ottaa kaiken irti tästä uudesta kokemuksesta.

Uhanalainen Filippiinienkrokotiili

Muutaman kuukauden jälkeen selvitimme kurssin tiedot, joka täällä pitää suorittaa laukkahevosvalmentajan lisenssiä varten, mutta taas päädyimme siirtämään kurssin aloitusta "hiukan tuonnemaksi". Farmilla oli taas paljon asioita menossa ja tapahtumassa joten halusimme kokea kaikki nämä uudet ja jännittävät asiat ensin. Ja tätä samaa rataa ollaankin jatkettu koko vuoden mittaan, odotetaan vielä "ihan vähän" ja sitten palataan taas hevosten pariin.

Nyt vihdoin ja viimein on alkanut tuntua siltä, että kaikki tarvittava on koettu näiden eläinten kanssa ja uudet haasteet tuntuvat tervetulleilta. Ensimmäisenä mieleen tuli tietenkin, että nyt hommataan se lisenssi Mr. Grumpylle ja katsotaan kuinka hulluille käy tallinpitäjinä. Mutta samalla kun tämä ajatus tuli mieleen niin perässä tuli myös epäilys siitä, onko Darwin sittenkään se paikka mihin haluamme jäädä? Niin mukavaa kuin täällä on ollutkin, niin haluaisimmeko sittenkään asua täällä vielä vuosia? Samat mietteet pyöri molempien mielessä ja lopulta nämä epäilykset lausuttiin ääneen melkein yhtä aikaa.

Ja kun nämä epäilykset oli ääneen sanottu niin ei ollut yllättävää, että muutaman päivän päästä teimme yhteispäätöksen jättää Darwin taaksemme. Eli taas olemme tilanteessa jossa tie kutsuu meitä. Vielä emme ole päättäneet lopullisesti minne ja milloin lähdemme, mutta lähtö tapahtuu toivottavasti ennemmin kuin myöhemmin. Nyt vain järjestelemme työpaikat ja asunnon sieltä, mihin nyt lähdemmekään ja suunnittelemme roadtripin sinne. Kuinka jännittävää!!

Suurimmat syyt siihen miksi emme haluakkaan tänne jäädä, ovat:

• Ilmasto. Siis kivaahan se on kun on lämmintä, mutta joku raja siinäkin! Vallankin build up-aika on melko tukalaa ja tämä kuuman ja kostean ilman yhdistelmä saa hien valumaan noronaan selkää pitkin aina kun astuu ovesta ulos. Siis sama se mitä tekee tai jättää tekemättä ulkona, aina on niin kuuma että hiki valuu pitkin selkää, jalkoja ja kasvoja ja olo on kuin olisi suoraan astunut suihkusta ulos. Vähän vähempikin riittää, kiitos.

• Elämisen kalleus. Kaikki elämisen kustannukset ovat hintavia Darwinissa, mutta vallankin asunnot. Darwinin asukasmäärä on kasvanut viimeisen muutaman vuoden aikana hirveällä vauhdilla ja asunnoista on täällä huutava pula. Toisin sanoen siis, vuokranantajat voivat kiskoa hirvittäviä hintoja mitä surkeammistakin asunnoista ja aina joka paikalle löytyy ottaja. Se mitä täällä joutuu maksamaan pienestä luukusta, saa muualla Australiassa vuokrattua talon, tallin ja maitakin.

• Darwinin tulevaisuus? Isot kaivos- kaasu- yms projektit kukoistavat täällä paremmin kuin koskaan ennen ja nämä yhtiöt lennättävät työntekijänsä tänne muualta Australiasta. Täällä ollessaan he sitten työskentelevät pitkää päivää ja viikkoa 3-4 viikkoa putkeen ja tämän jälkeen taas lentävät lomille kotiin perheen luokse ja vievät kaikki täällä ansitut rahat mukanaan. Näille työntekijöille on varattu nyt suurin osa Darwinin hotelleista seuraavaksi 3 vuodeksi eteenpäin! Eli jos suunnittelet matkaa tänne varaudu siihen, että hotellien hinnat tulevat olemaan hirmuiset. Mutta kaikki tämä näyttää siltä, että Darwinista saattaa olla tulossa vain 'kaivos'kaupunki, jossa suurin osa palveluista on kohdennettu vain näiden 'fly in-fly out' työntekijöiden tarpeeseen.

Tällä kertaa toivottavasti saamme koko 'perheen' muutettua yhdellä kertaa, toisin kuin silloin kun matkasimme Perthistä Broomen ja Kenguru-koira jäi jälkeen ja tuli myöhemmin lentäen Broomeen. Täytyy vain käydä ennen lähtöä eläinlääkärissä ja hakea hieman rauhoittavia sille. Kenguru-koira kun tuppaa olemaan tosi, tosi, tosi, tosi innoissaan automatkoista. Duncan on jo vanha tekijä roadtripillä, joten siitä ei tarvitse huolehtia. Ainoa ongelma tulee olemaan meidän uusin perheenlisäys, Seymour the Snake. Seymour kun tarvitsee luvat kuntoon ennen kuin voi muuttaa ja riippuen siitä, kuinka pitkään meinaamme olla tien päällä jää nähtäväksi voidaanko ottaa se saman tein mukaan, vai täytyykö sen jäädä jälkeen ja tulla lopulta perästä lentämällä. Matelijoiden siirtoluvat kun ovat tietääkseni voimassa aina vain muutaman päivän, mutta tämä täytyy selvittää kunnolla sitten kun tiedämme milloin olemme lähdössä ja ennen kaikkea minne.

P.S. 7 ja puoli kuukautta sen jälkeen, kun jätin viisumianomukseni sain illalla puhelinsoiton immigrationista ja pienen haastattelun jälkeen minulle myönnettiin partneri-viisumi! Seuraavan kerran taas kahden vuoden päästä sitten asioidaan lisää immigration officen kanssa, kun tehdään lopullista päästöstä siitä, että sopiiko minua päästää maahan pysyvästi vai ei.